Rallienglantikompleksi

Suomessa tuon voisi jo todeta ongelmaksi. Rallienglantikompleksin. Enkä tarkoita tätä nyt haukkuakseni suomalaisten rallienglantia. Enemmänkin ihmettelen miksi on luotu vähättelevä termi kuten rallienglanti, joka nyt todennäköisesti estää ihmisiä puhumasta. Vain koska heillä on aksentti. Mikä on muuten kaikilla englantia puhuvilla. Skotti puhuu englantia erilailla kuin englantilainen ja intialainen ääntää sanoja erilailla kuin aussi. Kaikki kuitenkin puhuvat englantia, erona on vain aksentti. 

Idea tähän kirjoitukseen tuli Emmi Nuorgamin blogista Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana), missä hän kirjoitti pelosta. Pelosta puhua englantia. Minä ymmärrän häntä. Eikä minulla ole pelkoa puhua englantia. Mutta syyt, joita hän listaa kirjoituksessaan ovat valideja, vaikka hän niitä epärationaalisiksi epäileekin. Ymmärrän hyvin miksi joku ei uskalla puhua englantia. Ei täällä Suomessa. Ja minä osoitan nyt sormeani meidän opetusjärjestelmäämme kohti. Suuntaan paheksuvan kirahvin heitä kohti, ja kerron nyt miksi. 

Kun olin yhdeksän englanninopettajani kertoi minulle, etten koskaan tule puhumaan sujuvaa englantia. En ymmärtänyt sanojen muodostusta, ja myöhempinä vuosina taivutusmuodot ja imperfektit jäivät vaivaamaan minua. En vain tajunnut. Salaisesti uskoin, että opettajani oli oikeassa. Olin vasta pieni lapsi, ja uskoni itseeni oli jo alkanut vavista. 

Olin luokkani huonoin englannissa yläasteelle asti. Kokeissa sain juuri ja juuri 6 tai 7, joskus jopa lunttaamalla. En vain ymmärtänyt, eivätkä opettajani auttaneet. Kiitän tähän päivään asti äitiäni, joka pakotti minut lausumaan sanat oikein. Hänestä oli tärkeää, että lausuin oikein, etten vain päntännyt sanoja unohtaakseni ne kokeen jälkeen. Olin pienestä asti ihannoinut englantia kielenä. Vanhempani käyttivät sitä salakielenä, kun keskusteltiin salaisuuksista. Uskon, että tuo salamyhkäisyys sai minut rakastumaan kieleen. Minkä vuoksi olikin niin vaikeaa, etten osannut. Ironista olikin, että kyllä minä osasin. Ymmärsin elokuvia ja osasin lukea englanninkielisiä sarjakuvia. Koe-tulokset vain näyttivät toista. Ja eihän täällä meillä Suomessa ole väliä muulla kuin sillä numerolla siinä paperissa. 

Kiitän Harry Potteria ja teini-ikäni manga-harrastusta siitä, että nyt puhun englantia. Koulussa en oppinut kielen puhujaksi ja ymmärtäjäksi. Opin kyllä taivuttavaan. Mutta mitä hyötyä sillä -ed muodolla on, jos sitä ei sano ääneen. Opin siis englannin lukemalla Harry Pottereita englanniksi. En jaksanut odottaa käännöksiä, joten ryhdyin lukemaan. Sama tapahtui manga-harrastukseni kanssa.  Halusin lukea enemmän, joten englanniksi oli luettava. Ja minä luin. Ymmärsin ehkä puolet, mutta yritin. 

Muistan vieläkin, kun muutos tapahtui. Yhdeksännen luokan viimeisessä kokeessa numerona paperissa komeili 9 puoli. Olin onnellinen. Olin viimein ymmärtänyt taivutusmuodot ja luetun ymmärtämisen. Hyvä minä, ajattelin. Huomasin kuitenkin myös kasvavan eron luokkakavereideni ja minun välillä. Minä aktiivisesti harrastin englanniksi lukemista tässä vaiheessa, ja kykenin jo jäsentämään ajatuksiani. Luokallani oli 10 tyttöjä, jotka eivät pystyneet samaan. Miksi? Koska suomalaisilla englannintunneilla ei käytetä englanninkieltä. Koomista eikö? Tarkoitan siis sitä, että meillä puhuminen, keskustelu ja ajattelu ovat toissijaisia taitoja kieliopin rinnalla. Enkä nyt tarkoita vähätellä kielioppia. Mutta sanoja oppii kun kieltä käyttää. Mutta jos kieltä ei käytä, ei koskaan uskalla käyttää niitä opittuja sanoja. 

Minusta kasvoikin siis ”sujuva englannin puhuja”. Lukion kolmannelle luokalle päästessäni olin jo matkustellut, tavannut ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan. Ja arvatkaa mitä? Heitä ei kiinnostanut jäikö minulta a tai the välistä, tai vaikka kuulostinkin Mika Häkkiseltä. Heitä kiinnosti se asia, mistä puhuin. Monet luokkatoverini osasivat englantia paremmin kuin minä, mutta minä uskalsin käyttää kieltä. Ja kehityin hitaasti. 

Sujuvuuden illuusio karisi kuitenkin lähtiessäni yliopistoon. Olin kirjoittanut englannista E:n, jonka piti riittää minulle selvitäkseni Skotlannin yliopistossa. Haha, sanon minä. Mitä paskaa. Pääsin yliopistolle ja seuraavat kaksi viikkoa menivätkin silmät ymmyrkäisinä istuessa ja kuunnellessa. En ymmärtänyt mitään. Minun Suomessa oppimani englanti ja sen ymmärrys ei riittänyt lainkaan oikeassa maailmassa. Olin pihalla kuin käkikello. Muistan vieläkin ensimmäisen kokopitkän puhelin keskusteluni. Puhuin nykyisen parhaan ystäväni kanssa. Hän oli hukannut takkinsa ja kysyi tiesinkö missä se oli. Ja se oli siinä. Koko keskustelu kesti viisi minuuttia. Minä tanssin ilosta kymmenen minuuttia selvittyäni noista viidestä minuutista. 

Parasta elämässä on, että kun yrittää, lopulta kehittyy. Nyt neljä vuotta Skotlannissa asuneena puhun hyvää englantia. Vieläkään en ymmärrä kaikkea. Isäni golf-kirjat ovat täynnä uusia sanoja, joita en tunne. Mutta nyt osaan jäsentää niiden tarkoituksen ympäröivästä kontekstista. Osaan elää ja työskennellä englanniksi. Suomen mittapuulla puhun erittäin sujuvaakin englantia. Mutta opittavaakin on. Nyt kuitenkin tiedän, että kehityn, ja että selviän. 

Siitä yhdeksän vuotiaasta, jolle kerrottiin, että englannin oppiminen is not gonna happen oppi sen kuitenkin. Ja niin voitte tekin. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ja aina löytyy joku, jolle voi englanniksi palpattaa. Suomi kansainvälistyy ja kansainvälistykäämme me sen kanssa.