”Se on okei”

Meidän jokaisen elämässä on hetkiä, jotka tullaan aina muistamaan. Minulle tämä oli se hetki.

Juhannus 2016.

Sunnuntai juhannuksen jälkeen. 

Olin suunnitellut suuni avaamista vuosia. Ikinä ei vain ollut pakottavaa tarvetta tehdä niin. Nyt kuitenkin oli pakko. 

Elämäni oli muuttunut silloin marraskuussa 2015. Olin ihastunut. Myöhemmin joulu-tammikuussa olin rakastunut. Sen jälkeen elämä oli ollut salailua ja ”kaverilla” yökyläilyä. 

Kesäkuussa kerroin vanhemmilleni, että muutan asumaan uuden ystäväni kanssa. Viikko ennen juhannusta hän oli vieläkin ”vain kaveri”. 

Sitten tuli sunnuntai. Sisko lähti käyttämään koiraa. Minä istuin olohuoneessa. Äiti ja isä istuivat sohvalla. Nyt tai ei koskaan. 

Karaisin kurkkuani. Sanoin ”äiti, mun pitää kertoa teille yksi juttu”.

Silmiäni kirveli, itketti, jännitti. Pelotti. 

”Viime viikolla sanoin, että muutan kaverin kanssa yhteen. No, hän on enemmän kuin kaveri. Hän on mun tyttöystävä”. 

Olin pyöritellyt tilannetta päässäni viikkoja. Suunnitellut miten kerron, mitä sanon, miten pohjustan tarinani. Mutta hetkessä se kaikki unohtui. Taistellessa kyyneliä vastaan oli vain pakko repäistä laastari nopeasti. Piti juosta ulos kaapista, jossa olin piilotellut yli kymmenen vuotta. Piti kertoa äidille ja isälle, että heidän tyttärensä oli rakastunut naiseen. 

Äiti katsoi hetken, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hän sanoi: ” Kyllä minä tiesin. Se on okei”. Tässä vaiheessa minä jo itkin vuolaasti. Äiti tuli halaamaan ja isä vain hymähti. Isän otetta asiaan olin pelännyt jo pitkään. Nyt kaikki kulminoitui siihen hetkeen kun hän hymyili ja totesi: ”Jos sää hänestä tykkäät ja oot onnellinen niin kyllä mekin ollaan”. 

Kaapista tuleminen aikuisena on pelottavaa. Siksi päätinkin, että kirjoitan blogiini siitä. Rakastumisesta, itsensä hyväksymisestä. Kaikesta ihanasta mitä rakkauteen kuuluu, mutta samalla kaikesta vaikeasta mitä siihen kulminoituu. 

”Minä rakastan sinua” ovat edelleen sanat, jotka saavat ääneni värisemään.