Työnhakumaniaa.

Moi! Minun nimeni on Heta X. Näin ilmoituksenne…

Niin siinä taas kävi. Kirjoitin miljoonatta työhakemustani. Jälleen. Tällä viikolla olen halunnut kirjoittaa niin monesta asiasta, mutten ole ehtinyt. Olen suunnitellut kirjoittavani Pride-aiheisen postauksen, mutta se päivä meni, sitten aioin kirjoittaa maailman tilasta, mutta nyt ei ole fiilistä. Mutta mutta mutta. Kirjoitin siis työhakemuksen. 

Työhakemusten kirjoittaminen on taidetta. Oikea tahditus, sävy, väri, tuntu ja haju. Kuin hyvä viini. Kliinistä itsensä tutkiskelua, aktiivista markkinointia, reflektiota. Ei liian röyhkeä, mutta samalla itsevarma. Mukava, rento ja täsmällinen. Yli-ihminen, kaikki se mitä on sosiaalisen nörtin ja hikipingon ylisuorittajan välissä. Paperilla täydellinen käytännössä jotain muuta. Hullua ja järkevää samassa paketissa.

Ei varmaan voi sanoa, että työn hakeminen olisi harrastus. Keväällä vihasin työnhakua. Keväällä myös todella tarvitsin työn. Nyt minulla on kaksi työtä joista pidän intohimolla ja suunnattomasti. Miksi siis vieläkin eksyn mol.fi sivulle ja haen paikkoihin. Mikä minussa mättää, mietin samalla kun listaan työhistoriaani. Saan työhausta adrenaliinipiikin. Hieman samanlaisen kun hyppää benjin. Hyppy tuntemattomaan, ilman turvaa ja tukea. Riskinä se, että onnistuisi vahingossa saamaan puhelinsoiton. 

Minä haen töitä, koska haluan harjoitella hakemista. Haluan hioa CV:täni. Päivittää LinkedIn tiliäni. Korjailla kirjoitusvirheitä. On kuin kaikki opintojen ohessa ja niiden jälkeen tehdyt CV:t olisivat olleet harjoitusta jotain suurempaa kohti. En vain ole varma mitä se suurempi on. Haen, koska haluan kokeilla millaisilla hakemuksilla saan vastauksia. Miten röyhkeän itsevarma uskallan olla, miten paljon voin kehua taitojani, miten nöyrä on sopiva. Minä kun en osaa vastata noihin kysymyksiin kokeilen tikulla jäätä. Joissain hakemuksissa häpeän itsevarman ylenkatsovaa kirjoitustyyliäni ja kiltti naapurintyttö minussa ahdistuu. Niihin kuitenkin vastataan. Rehellisen suomalainen ”älä leiju” hakemus ei saa vastakaikua. 

Isäni aina sanoo, että ”kuka se lehmän hännän nostaisi jos ei lehmä itse”. Olen soveltanut tätä työhakemusharrastukseeni. Pyrin kertomaan selkeän ylpeästi asioista joista olen juuri sitä, ylpeä. Samalla pyrin kuitenkin välttämään ylentävää sävyä. Rehellinen koruton ilmaisu, selkeä kieliasu ja faktat ovat aina auttaneet. 

Moni varmasti ajattelee, että olen outo. Ei työnhakua voi harrastaa, he sanoisivat. Ei varmasti voikaan, mutta sitä voi harjoitella, eikä harjoitella voi ilman hakemusten jatkuvaa kirjoittamista. Kaikki nämä hakemukset ovat harjoitusta tulevaa varten, sitä päivää kun saan sen soiton. 

Hei Heta, hait meidän X rooliimme. Haluaisimme kutsua sinut haastatteluun…

Tai ehkä vain unelmoin…