Tarina Tarinasta osa 4
TARINA TARINASTA – OSA 4
Ahdistus täytti hänen sielunsa. Miten paljon hän tahtoikaan aloittaa alusta, jossain muualla, missä tahansa. Jäätävä kylmyys täytti hänet, kun kaiken näkevät silmät porautuivat hänen selkäänsä ja irvailivat hänen kustannuksellaan. Verisuonet kiristivät hänen sydämensä ympärillä kuin kylmät, ruosteiset ketjut vankien ranteissa. Kiirehtien askeliaan, kun iltapäivä oli kääntymässä illaksi, hän suunnisti kohti määränpäätänsä yrittäen työntää pelon sekaiset tuntemuksensa pois päänsä sisältä.
Ilma väreili. Elokuu oli kääntymässä loppua kohden nopeammin kuin kukaan oli odottanut. Yöt eivät koskaan lämmittäneet Lontoon katuja. Ainainen kylmyys oli kulkureiden tuttavallinen vuokraisäntä öisin. Kun hän viimein saapui majapaikalleen hiljaa saapuva yö kutoi jo nopeaa tahtia tummaa verhoaan kaupungin päälle.
Hän todellakin oli tullut vanhaksi ja heikoksi. Vainoharhaisuus. Miten mukava pieni sana kuvaamaan ihmisen sisällä käytävää kamppailua hulluuden rajamailla. Oudot unet pitivät häntä hereillä yöt. Ei hän nukkunut, tuijotti vain vaaleaa puukattoa ja mumisi yksikseen yön pimeinä tunteina, jolloin kukaan ei häntä kuullut. Hyvä niin. Ei kukaan tahdo paljastaa heikkouksiaan. Ihmiset satuttavat.
Pois se minusta. Jättäkää rauhaan…
…Ettekö kuulleet jo?
…Minäkö? En minä ole heikko. Olen vain väsynyt. Suljen hetkeksi silmäni. Jättäkää rauhaan.
Huokaisten hän laski kynänsä tyynylleen. Kirjoittaminen alkoi ottaa voimille. Liikaa omakohtaisuutta. Siitä piti päästä eroon, muttei hän tiennyt miten.
Hän oli aina kirjoittanut omista kokemuksistaan, omista mietteistään. Lisäillyt omia omituisuuksiaan hahmoille ja laittanut heidän suuhun omia sanojaan. Oman elämän tarkastelu muiden ihmisten kautta oli raskasta, mutta samalla terapeuttista. Hän ehkä liioitteli kirjoittamiaan ongelmia, mutta perustava idea oli täysin sama.
Lasiovet parvekkeelle olivat auki ja viileä ilma pääsi sisään, matkallaan liehuttaen ohuita verhokankaita. Puoliksi sammunut tupakantumppi sauhusi tuhkakupissa. Karhea tunne kurkussa sai hänet yskimään. Yskä yltyi ja sai mustaa limaa nousemaan hänen kurkustaan suuhun. Kiirehtien kylpyhuoneeseen hän sylki liman lavuaariin. Nieleskellen hän yritti saada maun pois, mutta lopulta tunne kasvoi sietämättömäksi ja sai hänet oksentamaan samanlaista tummaa mönjää kuin limakin oli ollut.
Pyyhkien suunsa hän tuijotti kuvajaistaan peilistä. Minuutit kuluivat hitaasti. Hän vain tuijotti. Väsymys näkyi hänessä. Ehkä hän kirjoittikin omaelämänkertaansa, siltä alkoi pikkuhiljaa näyttämään.
Huokaisten hän käveli takaisin huoneeseensa. Kofeiini esti häntä nukahtamasta vielä tunteihin, joten oli aivan sama kirjoittaa lisää itsesääliä.
Pelon syövyttämät aukot hänen päässään täyttyivät sulalla raudalla, mikä sai hänet karjumaan kivusta. Tunne oli sanoinkuvaamaton, vaikka äskeinen olikin vain kuvainnollinen ilmaus. Mutta siltä hänestä tuntui ja se oli tosiasia. Kiertely olisi vain ollut ajanhukkaa.
Majapaikan tunkkainen katku täytti hänen hajuaistinsa. Varis lensi ikkunalaudalle ja tuijotti sisälle salakavala hehku silmissään. Vähempikin sai hänet vainoharhaiseksi. Hän ponnahti pystyyn sängyltään niin nopeasti kuin vain vanhus reumaisilla jäsenillään pystyy ja ryntäsi kiskomaan paksut verhot ikkunan eteen, jotta varis ei pystyisi häntä näkemään. Kylmän hiki valui hänen selkäänsä pitkin, hengitys oli katkonaista.
Olisi tehnyt mieli repiä sydän rinnasta ja viskata se ulos. Elää tuntematta mitään, elää poissa valosta, varjoissa. Ei kuitenkaan täysin pimeässä. Vähän valoa, niin että varjot syntyvät. Nähdä muotoja, eri sävyisiä, eri kokoisia. Hän lysähti takaisin sängylleen ja tuijotti kattoa.
Muistotilaisuus läheni vääjäämättä. Mitä lähemmäksi syyskuun seitsemättätoista päivää tultiin, sitä ahdistavampi hänen olonsa oli. Ketjut painoivat, hiersivät ranteissa. Sula rauta etsi väyliä hänen päänsä sisällä ja sai hänet voihkimaan kivusta. Unta, sitä hän tarvitsi, muttei voinut saada. Painajaiset palasivat yö toisensa jälkeen pahempina. Sama kammottava tulevaisuuden kuva vainosi häntä. Vuosien yksinäisyys, epätoivo, alkoi purkautua, eikä mikään enää pidätellyt sitä.
Sulkien silmänsä hän huusi yksin huoneensa pimeydessä. Eikä kukaan kuullut.