Kurpitsaa etsimässä – Kappale 1

Kappale 1 –

Pelto ja pesä

Peltohiiren kolossa oli hiljaista. Kevätaamu oli vasta valkenemassa usvaisena ja maassa oli vähän kuuraa yön jäljiltä. Muutamat varhaisimmista linnuista olivat jo aloittaneet aamurupattelut, eikä päivän puheenaiheista tuntunut olevan pulaa.

Kuulitko, että maanviljelijän varhaissato kylmettyi? Ei uskonut emäntää, ei. Suuret setelit olivat mielessä, voi voi. Ahneelle käy aina huonosti, vai miten ne sanoo, kujersi tiainen.

Olipahan kettukin nähty aamuyön tunteina ladon kulmalla. Mitähän pirua sekin oikein tahtoo, mietti rastas?

Oskari hieroi silmiään ja kurkisteli peiton kulman takaa ikkunaruutuaan, jossa pari jääkidettä taisteli sitkeästi huoneen lämpöä vastaan. Huone oli pieni ja kodikas, normaali kymmenvuotiaan huone. Vaikka eihän peltohiiret edes elä ihmisten vuosissa niin vanhoiksi, mutta jos kuvailen sinulle Oskaria, häntä parhaiten kuvaa kymmenvuotias pojankoltiainen ja sinä tiedät silloin millaisesta henkilöstä suunnilleen puhun.

Oli pikkuautoja, kiviä purnukoissa, muutama vääntynyt mutteri. Pöydällä oli sekalainen aarreläjä kaikkea mitä Oskarin ikäinen peltohiiri piti tärkeänä. Vaatteet olivat sikin sokin sängyn päädyssä ja yksi sukista pilkotti sängyn alta, reikäisenä tietenkin. Oskarin äiti niitä kovasti yritti parsia kokoon, mutta kovassa käytössä paikat kuluivat puhki uudestaan vikkelämmin kuin kärppä ajoi oravan puuhun.

Oskari istui kapealla sängyllään ja hankasi vasemmalla tassullaan silmäkulmaansa. Nukkumatti oli heittänyt liikaa unihiekkaa tänä yönä, Oskari tuumi samalla kun hamusi yöpöydältään kosteaa pyyhettä naaman pesua varten.

Äiti toi aina iltaisin kannullisen puhdasta vettä Oskarin huoneeseen, josta Oskari sitten sai omatoimisesti kaataa pesuvatiin vettä korvien pesua varten. Äidin mielestä Oskari oli jo tarpeeksi vanha ottamaan vastuuta omasta peseytymisestään. Muista sukia myös niskakarvat, äläkä unohda pestä korvantauksia, äiti silti jaksoi muistuttaa!

Keittiöstä kuului jo kattiloiden kilkettä Oskarin pukiessa suosikki housujaan päälleen. Kaapista löytyi puhdas pari ruskeita sukkia ja niin oli pieni peltohiiri valmis uuteen päivään. Peilistä katsoikin takaisin varsin komea ilmestys, Oskari myhäili ja röyhisti rintakarvojaan samalla, kun suki töyhtönsä suoraksi. Ehkä menenkin tänään tammelle kiusaamaan mustaherukkapensaan tyttöjä naapurin poikien kanssa. Jos vain muilta tärkeämmiltä puuhilta ennätän, hän vielä lisäsi vakavana ja nappasi sitten vihreän reppunsa tuolin vierestä ja kipaisi keittiöön aamupalalle.

Pöytään oli katettu monenlaista herkkua. Tervellinen ja maittava aamupala Oskarin äidin mielestä koostui pähkinöistä, auringonkukan siemenistä, paistetuista perunalastuista, tuorepuristetusta appelsiinimehusta sekä vehnän alkoista. Olipa jälkiruuaksi vielä pari mustikkaa maidon kera. 

Oskarin herkkua olivat varsinkin perunalastut. Hän olisi voinut nakertaa niitä vaikka joka aterialla, jos vain äiti sen sallisi. Välillä naurislastut tai kuivatetut omenalohkot korvasivat perunan, mutta Oskari ei voinut ymmärtää miksi jotain niin herkullista ei saanut syödä aina. Monipuolisuutta, äiti aina meuhkasi! Silti reppuun katosi paperiin käärittynä kourallinen lastuja, kun äidin silmä vältti.

Älä sitten viivy myöhään. Isä tahtoo viettää tänään aikaa ihan koko perheen kesken. Siitä on pitkä aika kun viimeksi myös kaikki sisaruksesi ovat päässeet paikalle, äiti muistutti Oskaria tämän etsiessä kenkiään eteisen kenkätelineestä.

Oskari oli nuorin kymmenhenkisestä sisarusparvesta. Hänellä oli neljä isoveljä ja viisi isosiskoa. Pilvi, Kukka ja Arttu olivat vanhimmat kolmoset. Seuraavaksi syntyi Otto, perheen albiino. Sitten olivat vuorossa nuoremmat kolmoset Torsti, Terttu ja Askalea. Ennen Oskaria syntyivät vielä perheen kaksoset Tina ja Ruis. Lopuksi perhettä vielä siunattiin Oskarilla, joka oli syntyessään mahtunut aivan helposti isänsä kämmenelle makoilemaan, niin pieni hän oli ollut.

Kaikki pitivät Oskaria hentoisena ja sisarukset suojelivat pikkuveljeään turhankin tarkkaan. Oskarista tuntui välillä, että hänen jokainen liikahdus raportoitiin välittömästi eteenpäin kaikkitietävälle äidille. Äidillä oli silmät ja korvat kaikkialla. Onneksi tiedän pellon parhaimmat piilopaikat, niin muut eivät löydä minua heti, hän tuumi. Vaikka kyllä hän sai viettää aikaa yksinkin, varsinkin nyt kun enää Tina ja Ruis asuivat kotona. Muilla oli omat pesäkolot pellon ja lähimetsän eri puolilla. Nyt vanhin sisarista, Pilvi, oli saanut esikoiskolmikkonsa ja koko suku tahtoi tavata pikkuiset vipeltäjät. Niimpä Oskarin vanhemmat päättivät järjestää kaikille lapsilleen yhteisen illanistujaisen, jossa nämä lapsukaiset, suvun uusi haara, toivotettaisiin sukuun ihan virallisin menoin.

Perinteenä oli kertoa tuoreista vanhimmista noloja ja hauskoja tarinoita heidän omista lapsuuksista. Lisäksi tapana oli leikkiä terveyttä tuovia arvausleikkejä sisarusten kesken. Leikkejä seurasivat luonnonmerkeistä ennustaminen, tähtien asentojen tulkitseminen ja varjokuvien luominen seinustalle. Vauvoille toivottiin varjelusta esi-isiltä ja uhrattiin muutama herkullinen siemen uuden elämän merkiksi iltanuotiolla.

Oskari ei ollut vielä aikaisemmin päässyt osallistumaan sukuuntulo riittien suoritukseen, joten hän odotti iltaa innoissaan. Ainoastaan paapomista hän ei sietänyt. Nuorimmaisena olo oli rankkaa, hän hymähti painaen ulko-oven kiinni takanaan. Onneksi iltaan on vielä aikaa, hän hymyili itsekseen kävellessään pihatietä. Hän tunsi kasteen kutittavan hajunystyröitä mukavasti, kesä ei ollut kaukana. Kesän tulon pystyi aistimaan kaikkialla. Vaikka yöpakkasia vielä esiintyi harvakseltaan, oli päivän keskilämpötila kuitenkin plussan puolella. Puiden oksat olivat ujolla kissankorvalla ja mullan alta puskivat leskenlehdet ja piharatamot nauttien uusista lehtivihreä mekoistaan.

Oskari rakasti kesää. Kesä tiesi aina tuntitolkulla leikkimistä lähimetsän tuntumassa tahi tammen koloissa kirmaamista muiden pellon hiirulaisten kanssa. Pelto, jolla hiiriperheemme asui, oli melko suojaisa, eivätkä pedot, satunnaisia uteliaita kettuja lukuunottamatta, kiusanneet sen asukkaita. Metsässä asusti paljon pikkulintuja, joiden pääasiallista ravintoa olivat pellon hyönteiset. Mikään ei siis varsinaisesti uhannut hiiriperheemme elämää pellolla, omassa kolossaan.

Pellolta etelään avautui melko matala lampi, jota reunusti tiheä metsikkö. Lammessa oli nähty kalojen lisäksi saukkoja sekä varsinkin syksyisin sorsa- ja hanhiparvia lepäämässä muuttoreittiensä varrella. Pellon pohjoispuolella sijaitsi maanviljelijän tila, josta aina silloin tällöin pellolle eksyi kotikissa tahi maanviljelijä itse tutkimaan tiluksiaan. Se osa peltoa missä Oskari perheineen asui, oli jo useamman vuoden ollut kesannolla, joten hiiret olivat tottuneet rauhalliseen elämän menoon myös vilkkaimpina maanviljelys- ja sadonkorjuuaikoina.

Keskellä peltoa oli tammi. Se kohosi majesteettisenä varjopaikkana pienen nyppylän laella suoden oksansa useiden lintujen pesimispaikoiksi. Tammen juurakoissa taas viettivät aikaa hiiret ja näkyipä siellä aina välillä rusakkopariskuntakin lapsineen mutustamassa tippuneita tammenterhoja ja -lehtiä.

Vielä oli liian aikaista terhoille, mutta maatalon emäntä toi eläimille kompostiin menossa olleita ruuantähteitä ja natistuneita vihanneksia tammen juurelle syötäväksi. Sieltä ne Oskarin himoitsemat perunalastujen raaka-aineetkin aina löytyivät. Ei auttanut olla nirso mieli syödä tahtoi, äiti aina sanoi.

Oskari oli jo jättänyt kotipihansa taakseen ja pelto aukesi hänen edessään harmaana. Muutama edellisvuotinen korsi huojui tuulenvireessä, mutta muuten näkymä oli melko ikävystyttävä. Usva yritti kiinnittyä lähimetsikön puiden latvoihin kiinni, mutta joutui lopulta antamaan periksi nousevalle auringolle, jonka säteet hajottivat tehokkaasti usvaa pienempiin ja pienempiin pilviin jättäen lopulta taakseen vain pieniä savukiehkuroita.

Ei mennyt aikaakaan, kun Oskari näki pienen joukon muita hiirenpoikia ringissä potkimassa kengän kärjillään maata ja huikkasi näille tervehdyksensä. Pojat huiskuttivat takaisin, mutta jatkoivat totisina touhuaan. Pian Oskarikin oli ringissä likaamassa kengän kärkiään. Kenen vuoro oli keksiä tämän päivän leikki, yksi pojista kysyi nostamatta katsettaan maasta? Muut kohauttivat olkiaan, joku totesi olleensa vuorossa eilen.

Maa oli muuttunut paikoitellen mutavelliksi ja yksi hiiristä keksi tuoda kaarnakupilla kastetta mutaisuuden lisäämiseksi. Kuopat muodostivat pian altaita ja matalia ojia, joissa virtasi vesi. Pojat ohjasivat virtaavaa vettä haluamiinsa suuntiin kuopsuttaen uusia uomia kauemmas ringin keskustasta. Rakennelma alkoi nopeasti laajentumaan ja ei aikaakaan, kun pojat jo rakentelivat käpälät mudassa monimutkaisempia muotoja. Enää kukaan ei muistanut kenen vuoro oli ollut leikin keksiminen ja kenen idea loppupeleissä tämä leikki oli ollut.

Oskari nautti juuri tälläisistä päivistä. Leppoisista ja mudan täyteisistä.