Kurpitsaa etsimässä – Kappale 3
Kappale 3 –
Paras ystävä
Tie lammelle mutkitteli pellon muotoja seuraten. Viime vuotiset korret reunustivat mutaista tietä ihan metsän reunaan saakka. Metsän puolella tie oli hiekkaisempi ja ympäröivä kasvusto oli vihreämpää.
Oskarin askel oli kepeä. Hänellä oli kiire lammelle, kello oli jo paljon. Vauhti kiihtyi ja käpälät veivät häntä nopeammin eteenpäin. Paras ystävä odotti. Kihelmöi ja kuonoa kutitti, kun Oskari muisteli kaikkia seikkailuja, joihin he yhdessä eksyivät.
Seikkailut vain tapahtuivat heille. Mihin he kulkivatkaan, siellä ei ollut tylsää. Eräänäkin syyspäivänä he olivat kulkeneet aivan maatilan liepeille. Olivat he käyneet siellä aikaisemminkin, mutta eivät koskaan sadonkerjuun aikaan. Piha oli täynnä ihmisiä ja valtavia koneita. Oskari oli seurannut tapahtumia suu auki, kunnes he olivat kohdanneet talon vahtikoiran. Koira ei tietenkään pitänyt tunkeilijoista, joten pienet hiirulaiset olivat saaneet laittaa töppöstä toisen eteen vauhdilla.
Koira oli ajanut heidät heinäsuopaan, jossa he vihdoin eksyttivät takaa-ajajan piiloutumalla heinäkasaan. Vahtikoira oli harmistunut todettuaan, että hiiret olivat kadonneet ja joutunut poistumaan paikalta häntä koipien välissä.Vasta kun päivä oli kääntymässä iltaan, Oskari ja ystävänsä olivat uskaltaneet tulla esiin heinänkorsien keskeltä.
Jälkeenpäin seikkailu oli naurattanut, vaikka äiti olikin ollut vihainen eikä ulos ollut asiaa viikkoon.
Oskarin paras ystävä oli hänen naapurinsa Rasmus. Rasmus oli samanikäinen kuin Oskari, syntynyt vain muutaman päivän ennen tätä. Hänen turkkinsa oli tummempi kuin Oskarin ja väriltään ruskeampi. Pojat olivat suunnilleen samankokoisia ja tykkäsivät aivan samoista asioista. Ei siis ihmekään, etä pojista oli tullut parhaat ystävykset, jotka päivittäin juoksentelivat pitkin maita ja mantuja onkivavat olkapäillä heiluen.
Parhaissa ystävissä parasta on se, että aina ei tarvitse edes sanoa asiaa ääneen, kun toinen jo tajuaa mikä on asian laita. Voi vaikka vain istua kivellä ja katsella maisemaa ja lintujen lentoa ilman, että tarvitsee sanoa mitään. Tai sitten mennä keskelle metsää ja huutaa yhdessä pois paha mieli. Rasmus oli juuri tälläinen ystävä Oskarille. Kaveri, joka ei jätä pulaan ja jonka kanssa pystyy tekemään mitä vain ilman, että tarvitsee tuntea häpeää oudoimmistakaan ideoista.
Lampi näkyi jo. Lammelle johtava tie vei läpi ohuen kaistaleen koivumetsikköä. Koivut olivat jo pienillä hiirenkorvilla ja metsässä tuoksui keväiseltä. Pari valkovuokkoa pisti esiin kuolleen aluskasvillisuuden seasta. Oskari oli pistänyt juoksuksi nähdessään lammen veden kutsuvana näkymänä polun päässä. Rannalla huiskutti Rasmus odottavana kättään vieressään reppu, johon oli pakattu seikkailu.
”Mitä sinulla on siinä?” Oskari kysyi huohottaen päästyään rantaan.
”Sitä sun tätä. Löysin ukin kellarista vaikka mitä mielenkiintoista, kun pengoin siellä viikonloppuna.” Rasmus innostui kertoessaan Oskarille reppunsa sisällöstä. Pian tavarat oli jo levitelty rantakivelle ja pojat kurottelivat niiden yllä saaden parempaa kokonaiskuvaa aarteistaan.
”Katso tätä pergamenttia.” Oskari hihkui nostaen vanhaa paperia ja hän levitti sen avonaiseksi eteensä.
”Näyttää ihan aarrekartalta, vai mitä?” Hän kääntyi Rasmuksen puoleen, joka nyökkäili innoissaan ystävänsä suuntaan.
”Näin minäkin arvelin ja siksi otin sen mukaani.” Rasmus hamuili kiveltä eri näköisiä vempaimia ja alkoi esitellä niitä Oskarille.
”Ukki kertoi, että näiden avulla voidaan seurata kartan mukaista reittiä ja löytää tuo karttaan merkitty paikka.”
”Mitä siellä sitten on?” Oskari kysyi kiinnostuneena.
Rasmus kohautti olkiaan.
”Ukki ei osannut sanoa. Hän tiesi että hänen isoäitinsä äiti oli saanut kartan joltain kiertävältä maamyyrältä majapaikkaa vastaan.”
”Harmi, mutta ehdottomasti lähdetään vilkaisemaan” Oskari totesi, ”mutta ei tänään. Valmistellaan kaikki kuntoon ja lähdetään vasta sitten.”
Pojat kokosivat tavarat takaisin reppuun ja olivat innoissaan suunnitelmistaan.
Kumpa äidit vain antaisivat luvan telttaretkelle.