Kurpitsaa etsimässä – Kappale 5
Kappele 5 –
Juhlan jälkeen
Auringonsäde osui kirkkaana Oskarin silmiin ja sai hänet vaikeroimaan hiljaa unissaan ja kääntämään kylkeään. Oskari oli nukahtanut olohuoneen isoon nojatuoliin kesken juhlien ja isänsä oli kantanut väsähtäneen pikku enon omien peitteidensä väliin näkemään unia. Hiirivauvat olivat pitäneet muun juhlaväen kiireisenä pitkälle yöhön, mutta Oskari ei ollut tästä enää tietoinen. Nyt aamulla juhlien jäljet olivat kuitenkin nähtävissä ympäri olohuonetta. Olohuoneen pikkupöydillä oli laseja ja lautasia, joita Moona-äiti oli alkanut siivoamaan keittiön tiskialtaaseen hyräillen työskennellessään. Rikkalapio oli jo täynnä ruuanmuruista, jotka oli siivottu tyhjiltä pöydiltä ja olohuoneen lattialta.
Oskari alkoi heräilemään. Hän laahusti pyjamassaan keittiöön ja haukotteli leveästi.
”Huomenta, unikeko. Aamiaista voit ottaa itse kylmästä. Eilisiä tähteitä löytyy jokaista laatua!” Moona hihkaisi ja jatkoi siivoamista.
Oskarin lautaselle eksyi karhunvatukoita, omenaviipaleita, pähkinöitä ja kuivakakkua. Niillä oli hyvä aloittaa päivä. Ja ehkä seikkailu.
”Äiti?” Oskari aloitti. ”Minä vähän ajattelin tässä…”
”Mitäs sitä on mietitty?” Moona tiesi heti, että hänen kuopuksella oli nyt jotain hyvin mielenkiintoista mielenpäällä.
”Kun me Rasmuksen kanssa löydettiin Rasmuksen ukin luota sellainen kartta…” Oskari jatkoi ympäri pyöreästi kertoillen samalla kun napsi hajamielisesti karhunvatukoita lautaseltaan. Hänen näppinsä olivat jo ihan purppurat ja ei aikaakaan, kun hänen pyjamassaan oli purppuraisia jälkiä.
”…niime tavhdottau lääht seeelaamaankarrran reittäja teeettailla!” Hän jatkoi suu täynnä kuivakakkua.
”Syö suusi tyhjäksi, ennen kuin puhut. Eihän tuosta variksetkaan saa selvää!” Moona sätti poikaansa, joka nielaisi suunsa tyhjäksi ja esitti asiansa uudelleen.
”Kun me tahdottais lähteä telttailemaan ja etsiä se kartan osoittama paikka.”
”Vai niin..” Moona jatkoi tason puhdistusta mietteliäänä.
”Me oltais ihan kiltisti ja se paikka ei ole edes kaukana.” Oskari yritti kaikin tavoin taivutella äitinsä antamaan luvan retkelle. Hän ei ollut vielä koskaan päässyt telttailemaan yksin, ainoastaan isänsä kanssa.
Moona oli hiljaa.
”Äiti, kiltti!”
”Minäpä tiedän mitä se kartta teille paljastaa…” Moona hymyili viekkaasti ja katseli poikansa epäuskoista ilmettä.
”Miten muka? Ethän sinä ole nähnyt edes sitä karttaa!” Oskari yritti paljastaa huijasiko äiti häntä jotenkin.
”Jos Rasmus löysi sen kartan ukkinsa ullakolta, on hyvin mahdollista, että minä ja Rasmuksen äiti, hyvä ystäväni, olemme jo löytäneet kartan osoittaman aarteen. Oliko siellä mukana myös kompassi?” Oskari nyökkäsi äitinsä kysymykseen vakavana. Äiti taisi puhua totta.
”Ei se sitten kovin kummoinen seikkailu voi olla, jos tytötkin ovat sen selvittäneet. Ja ei kai mitään aarretta enää ole olemassakaan, jos te olette sen jo löytäneet.” Oskari huokaisi pettyneenä ja vähän vihaisena, että seikkailu menisi nyt sivu suun.
”Noh noh, kultaseni,” Moona lohdutti poikaansa ja silitti tämän päätä. ”aarre on kyllä paikallaan ja sen löytämiseksi vaaditaan terävää päätä enemmän kuin hurjapäisyyttä.”
Oskari oli harmissaan. Tämä uusi tieto saattoi nyt muuttaa täysin hänen ja Rasmuksen aikeet. Äiti oli antanut luvan retkelle, kunhan myös Rasmuksen äiti olisi hyväksynyt suunnitelman. Mutta tulisiko tästä mitään, vaikka äiti olikin luvannut, että aarre olisi paikallaan?