TARINA TARINASTA – OSA 3

Vuodet vierivät ja minä muutuin niiden mukana. Ulkomuotoni ei enää ollut silmää miellyttävä, niin kuin se oli ollut parhaina vuosinani. Nyt olin maailman runtelema vanhus, jonka naamalta paistaa elämän tuottama tuska. Kullankeltaiset hiukseni harmaantuivat ja menettivät kiiltonsa. Sileä ihoni alkoi rypistyä, eikä vihertävät silmäni enää loistaneet. Muutuin heikoksi.

En ollut enää pitkään aikaan käynyt holvini ulkopuolella. Tilasin tuoreen lihan suoraan lihakauppiaalta, jonka tunsin. Tätä jatkui, kunnes eräänä päivänä ovelleni koputettiin. Havahduin tuolissani ja haparoiden hamuilin tukea kepistäni. Nousin viimein ja astelin hitain askelin ovelle.

Koputus toistui, nyt vaativampana. Raotin ovessani olevaa luukkua ja hiljaisella äänellä tiedustelin tulijan asiaa. En saanut mitään vastausta, vaan luukusta työnnettiin sisään sinetillä varustettu kirje. Pian tulija katosi omille teilleen. Huokaisin ja suljin luukun samalla hypistellen kirjettä sormissani. Sinetti oli klaanini päämiesten sinetti. Laahustin takaisin tuolilleni ja pitkän aikaa vain istuin tuijottaen kirjettä. Se oli osoitettu minulle. Oliko jotain tapahtunut, pohdin.

Pienen kirjakaupan ovikello kilahti, kun asiakas astui sisään. Tummanpuhuvassa asussaan nainen katseli hetken ovelta puodin tarjontaa, ennen kuin kohdisti silmänsä vanhaan kauppiaaseen ja nyökkäsi. Vanhus silmäili tulijaa oudoksuen, mutta jatkoi piippunsa tupruttelua kaikessa rauhassa. Nainen käveli eräälle hyllylle kaupan takaosassa ja tunnusteli hyllyllä olevia kirjoja käsissään. Hän otti paksun punaisen kirjan ja aukaisi sen keskeltä ja pohti. Hetken aikaa selattuaan kirjan kellertäviä sivuja, hän työnsi sen takaisin paikalleen hyllyssä.

Kauppias tarkkaili, kun nainen laski valitsemansa ostokset tiskille hänen eteensä, ja alkoi sitten naputella summia kassakoneeseen. Ynseänä hän kysyi naiselta halusiko tämä muuta, mutta nainen vain pudisti päätänsä ojentaen tasarahan kauppiaalle ja sujauttaen ostoksensa koriin, jota hän kantoi mukanaan. Puodin oven yllä oleva kello kilahti uudelleen, kun nainen astui ulos puodista kirkkaaseen päivänpaisteeseen.

He halusivat minut takaisin. Olin jo aikaa sitten päättänyt etten aikoisi palata. Mutta nyt jotain merkittävää oli tapahtunut. Poikani, rakas lapseni, oli surmattu. Hopealuodit olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin minulle kerrottiin. Kirjeessä ei mainittu tekijää, mutta sisimmässäni epäilin salamurhaa. He tahtoivat minut Englantiin, vaikka väkisin.

Muistotilaisuus oli tarkoitus pitää syyskuussa. Nyt oli jo heinäkuun puoliväli. Kirje oli päivätty kesäkuun puolelle. Poikani kuolemasta on täytynyt kulua jo useita kuukausia. Epäilys kasvoi sisimmässäni. Tämä oli ansa, mutta ajatus siitä, että näkisin lapseni, sai minut toimimaan hätiköidysti.

Kun saavuin Lontoon satamaan höyrylaivalla, kaipuu, jota olin tuntenut tätä kaupunkia kohtaan, sai minut liikuttumaan. Katselin tuttua maisemaa silmieni edessä ja oli kuin monta vuotta olisi karissut harteiltani. En välittänyt, vaikka tiesin, että edessä olisi vaaroja. Olin odottanut niin monta vuotta vielä näkeväni rakkaan kaupunkini. Outo tunne valtasi sisimpäni. Oli kuin olisin tahtonut nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Merimiehet ympärilläni kummeksuivat käytöstäni, enkä syytä heitä.

Pieni kahvila houkutteli asiakkaita tuoreiden leivoksien tuoksulla. Auringon asema taivaalla merkitsi vain yhtä asiaa. Oli keskipäivä ja teehetken aika. Nainen astui kahvilan suurista auki olevista ovista sisään. Häntä tervehti pulputtava keskustelu sekä kahvin pehmeä aromi. Hän etsi katseellaan vapaata pöytää ja onnistui löytämään yhden aivan isojen lasi-ikkunoiden vierestä. Ikkunoiden takana avautui Lontoon kiireinen katuelämä koko komeudessaan.

Tarjoilija saapui pian naisen istuutumisen jälkeen pöydän viereen ja tiedusteli tilausta. Hetken mietittyään nainen päätyi kahviin ja omenapiiraaseen. Tarjoilija raapusti nopeasti pieneen keltaiseen vihkoonsa toistellen samalla naisen tilausta. Sitten hän jo kiirehti täyttämään muiden asiakkaiden toivomuksia ja jätti naisen odottamaan.

Kaupunki ei ollut muuttunut, sen kadut olivat vielä pysyvästi mielessäni. Tutut kohteet tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Silti tunsin oloni muukalaiseksi. Ihmiset olivat muuttuneet, minä en. Uuden aikaisia vaatteita, uusia virkoja, rahaa… Vuosia sitten ihmiset olivat vielä köyhiä talonpoikia, nyt edessäni asteli tehdastyöntekijöitä ja porvareita. No täytyy myöntää, että liioittelen hitusen. Mutta tuntemani Lontoon henki oli muuttunut, vaikka sen ulkomuoto oli pysynyt lähes tulkoon entisellään.

Hän kaivoi harmaasta laukustaan paperinpalan ja tutkaili sitä aikansa muodostaen huulillaan sanoja, muttei puhunut niitä ääneen. Viimein hän lähti astelemaan suurin kivin kivettyä katua pois satamasta. Sataman tunkkainen ja kaloilta lemuava ilma alkoi jäädä taakse ja pian pystyi hengittämään vapaammin.

Väistellen vastaantulijoita hän pyrki eteenpäin pysytellen suurimman osan aikaa auringon tavoittamattomissa, mutta piti silti huppunsa kasvojensa suojana. Toisessa kädessään hän kantoi puusta veistettyä keppiä, joka palveli tuen virkaa. Ei hän sitä paljoa käyttänyt, mutta se toi hänelle vähän arvostusta kaupunkilaisten joukossa. Vanhana hänen oli helpompi piilottaa piirteensä vaatteiden alle ja vedota kasvonpiirteitään vanhuuden oireisiin. Harvoin enää ihmiset pitivät häntä kummajaisena, hän oli vain vanhus. Puistellen päätään hän naurahti ääneen. Vaikka hän vanhus olikin, ei hän aivan vaaraton kuitenkaan ollut.

Kahvi ja omenapiiras asetettiin naisen eteen. Hän kiitti ja jatkoi ajatuksillaan leikkimistä. Hän kirjasi nahkakantiseen kirjaansa, jonka oli juuri äsken ostanut, muistiinpanoja, jotta uudet ideat eivät katoaisi ennen kuin hän oli kerinnyt saada ne kotona paperille. Hän nosti suuren kahvikupin huulilleen ja maistoi tummaa nestettä. Valkoiset raidat nesteen pinnalla sekoittuivat ja katosivat hänen huuliensa taakse, jättäen jäljelle jääneen kahvin pinnan tasaisen tummaksi. Nainen nosti hopeisen lusikan kupistaan ja leikkasi sillä palan omenapiirasta. Varovasti hän nosti palan suuhunsa. Lusikassa ollut kahvinaromi sekoittui makeaan omenaan ja makunautinto syventyi.

Oli aika palata kotiin. Hän viittilöi tarjoilijan tuomaan laskun. Kaivettuaan esiin mustalla nyörillä sidotun pienen punaisen kangaspussin takkinsa sisätaskusta, hän laski laskun päälle oikean määrän kolikoita ja otti tarjoilijan ojentaman kuitin mukaansa sulloen sen pussin sisälle. Työntäen tuolin paikalleen hän nosti korinsa lattialta pöydän vierestä ja käveli ulos kahvilasta suunnaten kulkunsa kohti kotiaan.

TARINA TARINASTA – OSA 2

Suuret sadepisarat putoilivat katukiveykselle muodostaen lätäköitä kivien väleihin. Tumma hahmo kiiruhti pujotellen ihmismassassa kohti lähintä sateensuojaa. Hänen ympärillään sateenvarjojen meri liikkui hitaasti eri suuntiin, kuka minnekin. Mustat pilvet eivät näyttäneet loppuvan taivaalta. Jossakin jyrähti ukkonen. Hän puristi tiukemmin pitkän mustan takkinsa ympärilleen ja eteni tuulta vasten suojaten kasvojaan, hänen pitkät hiuksensa märkinä sateesta.

Kaikki tapahtui hiljaa kuin henkäys. Kattoluukku aukesi Lontoon kattojen yllä ja sulkeutui saman tien. Sama toistui muutaman kerran. Mustat varjot leikkivät kattotiilillä kuun vahtiessa niitä pilvettömältä taivaalta. Keskiyö oli jo aikaa ohitettu. Kaikkialla vallitsi painostava hiljaisuus. Hiljaisuus, joka enteili myrskyä. Eläimet aistivat sen. Luonto aisti sen. Mutta ihmiset olivat kaikesta pimennossa.

Luukku aukesi uudelleen. Himmeää valon kajoa pääsi ulkoilmaan ennen kuin luukku sulkeutui viimeisen kerran. Matalaa puheensorinaa saattoi kuulla, jos sattui olemaan tarpeeksi lähellä.

Kaunis tummahiuksinen nainen seisoi lähimpänä luukun suuta ja piteli pientä tikaria. Muut ryhmän jäsenet keskustelivat hiljaisilla äänillä huoneen perällä. Nuori poika istui eräällä seinustalla ja seurasi vanhempien jäsenten liikkeitä. Hän haukotteli ja nojasi päänsä seinää vasten. Mitään ei tapahtuisi tänäkään yönä. Oli ajan hukkaa kokoontua kiistelemään turhanpäiväisistä asioista. Vanhukset eivät koskaan pääsisi yksimielisyyteen.

Hänen kynänsä pysähtyi, kun hän joutui kaivamaan uuden paperin takkinsa sisätaskusta. Sadepisarat tipahtelivat katoksen reunoilta maahan ja saivat lätäkön veden värähtelemään. Salama valaisi tienoon. Hän nosti katseensa säpsähtäen, mutta palasi takaisin paperinsa kimppuun, kun jyrinä taukosi.

Pian Karenin, toisen rakkauteni, murhan jälkeen etsin hupia metsästyksestä. Järjestin monia metsästysretkiä ystävilleni hiljaisille nummille. Saalistimme ihmisiä, jotka olin pyydystänyt edellisenä päivänä. Suurin osa metsästettävistä oli naisia, mutta myös kauniita nuoria miehiä.

Päästimme saaliit vapaaksi usvaisille nummille iltapäivän aikana ja lupasimme heille muutaman vartin etumatkan, jonka aikana he voisivat yrittää paeta, jos tahtoivat elää. Naiset itkivät ja anelivat armoa. Totesin vain, että anelu on pakoajan tuhlausta. Sen enempää he eivät uikuttaneet, vaan katosivat usvaan. Ystävieni kanssa joimme teetä paikalle kootussa paviljongissa.

Teen jälkeen aloitimme metsästyksen valmistelun ja valitsimme aseemme ennen kuin kukin meistä lähti taholleen etsimään pakenijoita. Muutaman tunnin kuluttua viimeinenkin saaliina ollut ihminen lojui kuolleena kasassa päällään mutaiset vaatteet ja kasvoillaan irvokas ilme. Onnistunut metsästysretki kaiken kaikkiaan. Kaikki saivat mitä olivat tulleet hakemaan. Toiset lihaa, toiset hetken huvia, muutamat tyydytystä ja osa metsästyksen iloa.

Sade alkoi hitaasti hellittää otettaan kaupungista. Taivas kyllä säilytti vielä pilviverhonsa ja ilma pysyi harmaana, mutta sadepisaroita putosi harvemmin alas katukiveykselle. Ukkosen jylinäkin siirtyi kauemmas kaupungin keskustasta. Hän sulloi täyteen kirjoitetun paperinsa entisen seuraksi takin taskuun.

Hän aukaisi suuret lasiovet parvekkeelle ja hengitti syvään raikasta ulkoilmaa. Vain sateen jälkeen ilma tuoksui näin hyvältä. Se oli kuin sekoitus minttua ja sitruunaa. Muulloin ilma oli täynnä tehtaiden saastesumua, eikä sen hengittäminen ollut kovin mieluisa kokemus. Verhot hulmusivat hänen ympärillään tuulessa. Viimein hän kääntyi ja palasi kirjoituskoneensa ääreen ja kirjoitti puhtaaksi taskussaan säilyttämänsä suttupaperit.

Heimoni vanhimmat eivät pitäneet siitä, että huvittelin ystävieni kanssa ja sain heille ikävän maineen. Vähät välitin miten käyttäytymiseni vaikutti heimooni. Sofian uhraaminen jätti minut kylmäksi. Kapinoin.

Viimein heimoni kyllästyi oikkuihini ja ajoivat minut väliaikaiseen maanpakoon. Matkustin meren yli Hollantiin toivoen löytäväni yhteisön, joka toivottaisi minut tervetulleeksi. Pitkän aikaa vietin päiväni yksin.

Kaipasin jotain muuta. Kosketusta iholla, joka sytyttää tulen sisällä. Suudelmaa, joka herättää uinuvan halun. Mutta olin yksin. Rakkaat lapseni olivat meren takana. Rakastajattareni kuuluivat minun mentyä muille. Kirjoitin lapsilleni kirjeitä, mutten koskaan lähettänyt niitä. Tahdoin tietää mitä heille kuului, mutten tohtinut koskaan kysyä.

Vuodet kulkivat ohitseni. Kuolin sisältä. Päivät toistuivat samanlaisina viikosta toiseen. Mikään ei muuttunut. Minä vain odotin odottamistani. Suoraan sanottuna en tiedä mitä odotin. Kai jonkinlaista merkkiä, varmuutta siitä että minä olen vielä olemassa. Olen joskus kuullut ihmisten kertovat elämiensä harmaista vuosista. Niistä vuosista, jolloin ei oikein mitään tapahtunut, ja joista ei muista muuta kuin, että ne olivat. Nyt tajuan mitä he tarkoittivat.

Tulitikun valo täytti hetkeksi huoneen. Hän sytytti tupakkansa vetäen keuhkonsa täyteen savua ja puhaltaen ne sitten ulos hitaasti ja nautiskellen. Hänen sormensa lepäsivät kirjoituskoneen näppäimillä. Tupakan savu kieppui kohti katon rajaa.

Hän nousi ja sulki parvekkeelle johtavat ovet haukotellen. Hän poimi yöpöydältään hiusharjan ja alkoi harjata pitkiä hiuksiaan hitain vedoin samalla hyräillen hiljaa. Lopulta hän laski harjan käsistään ja riisui vaatteensa jättäen ne sänkynsä viereen lojumaan ja pujottautui peittonsa alle. Hetken aikaa hänen rauhallinen hengityksensä oli ainut asia, joka täytti hänen mielensä. Viimein hän vaipui levottomaan uneen.