Kappale 4 –

Äiti

Oskari avasi kotikolonsa ulko-oven. Paluumatka lammelta Rasmuksen seurassa oli kulunut hioen matkasuunnitelmia ja miettien strategiaa, kuinka seikkailun saisi parhaiten myytyä myös tiukoille vanhemmille.

”Miten sinä jo nyt palasit?”, äiti huuteli keittiöstä, jossa valmisteli päivällistä koko suvulle, joka oli myöhemmin tulossa ensimmäisten lastenlasten sukuuntulon kunniaksi järjestettävään illanistujaisiin.
Kaikki Oskarin yhdeksän vanhempaa sisarusta olivat tulossa, sekä muutama vanhempi sukulainen lähialueelta.
”Voisitko tulla auttamaan näiden ruokien kanssa, kun kerta olet kotona?”, äiti kutsui Oskaria keittiöstä kolistellen samalla kattiloita.
Oskari siirtyi eteisestä keittiön pöydän luo ja katseli, kun hänen äitinsä liikkui vaivattoman näköisesti ympäri keittötä hämmentäen milloin mitäkin keitosta ja sekoittaen eri kuppien sisältöjä keskenään. Äiti opetti Oskaria tekemään ruokaa, jotta tämä osaisi hoitaa kotiaan, kunhan olisi hänen aikansa lentää pois kotipesästä. Oskari osasikin jo tehdä laajan valikoiman aamiaispuuroja sekä keittää herkullisen kalakeiton.
”Auttaisitko kuorimalla nuo altaassa olevat perunat?”, äiti kysyi viittoen kohti tiskiallasta ja siellä olevia viittä keskikokoista perunaa.
”Kyllä äiti.” Oskari tarttui kiltisti kuorimisveitseen ja ei aikaakaan, kun perunat oli kuorittu ja paloiteltu piirasta varten.

Pari tuntia kului rupatellen keittiössä ja Oskari auttoi äitiään vielä useassa pienessä askareessa. Olohuoneen käkikellon lyödessä viisi kertaa, alkoi olla valmista. Eteisestä kuului jo iloista puheensorinaa, kun sisarukset yksi toisensa jälkeen saapuivat paikalle. Viimeisenä saapui tuore äiti kolmen pikkuisensa kanssa. Olohuone olikin pian ääriään myöten täynnä vauvoja suureen ääneen ihastelevista tädeistä ja enoista. Oskarin oli hankalaa pujotella ruokatarjottimien kanssa olohuoneen suuren tammisen ruokailupöydän tykö. Hänkin oli kiinnostunut tapaamaan uudet tulokkaat eikä malttanut hoitaa tehtäviään kunnolla.

Jokainen tahtoi vuoronsa sylitelläkseen jokaista tuhisevaa pakettia. Tosin heti kun yksikään nyytti alkoi vinkua, palautui se äitinsä hellään huomaan ruokailemaan ilman toista varoitusta. Äiti sai kuitenkin hetken huokaista helpotuksesta, kun suku piti huolen pienokaisten hyvinvoinnista ja viihdykkeestä. Pikkuiset olivat vasta alkaneet availla silmiään, joten siristelevät silmät aiheuttivat enemmän huokailuja kuin pienen pienet tassut.

”Tehkää tietä mummille!” Oskarin äiti ylpeänä kuulutti tullen huoneen poikki valtava täytekakku tarjottimellaan. Lapset siirtyivät niin, että äidillään oli esteetön pääsy pöydälle. Eihän kukaan tahtonut täytekakulle käyvän kuinkaan! Taisi silti joku pihistää tipan kermavaahtoa kakun reunalta ennen kuin kakku ennätti pöytään.

Oskarin äiti oli hyväntahtoinen, mutta piti kotonaan tiukkaa kuria. Rakastavasti hän ohjasi jokaista lastaan kurottamaan tähtiin ja löytämään paikkansa yhteisössä. Hänen nimensä oli Moona, mutta kymmenen lapsen jälkeen oma nimi tuntui vieraalta, kun kaikki ympärillä kutsuivat vain äidiksi. Mutta Moona rakasti perhettään yli kaiken. Ja nyt hänestä oli tullut isoäiti, vaikkakin nuorella iällä. Ei isoäidin tarvinnut onneksi piiloutua shaaliin, vaan hän tahtoi yhä kihartaa hiuksensa ja pukeutua parhaimpiin mekkoihinsa. Vähän mansikkaa huulille ja hän tunsi olonsa varsin hehkeäksi. Tämä uusi tilanne isoäitinä oli hänelle tilanteena hyvin mieleinen. Hänestä oli pikku hiljaa tulossa suvun arvostettu matriarkka, jonka tiedot siirtyivät sukupolvelta toiselle. Hän oikein puhkui intoa kertoa tyttärelleen oman äitinsä opettamia kikkoja, joilla vauva-arjesta kolmen vauvan kanssa tulisi edes vähän siedettävää.

Nälkäiset suut olivat jo tuhonneet suurimman osan kakusta ja Moona katseli perhettään ihaillen. Oma perhe kaikessa komeudessaan. Vikoineen ja kaikkineen, mutta eihän sitä vaihtaisi mihinkään. 

Kappale 3 –

Paras ystävä

Tie lammelle mutkitteli pellon muotoja seuraten. Viime vuotiset korret reunustivat mutaista tietä ihan metsän reunaan saakka. Metsän puolella tie oli hiekkaisempi ja ympäröivä kasvusto oli vihreämpää.

Oskarin askel oli kepeä. Hänellä oli kiire lammelle, kello oli jo paljon. Vauhti kiihtyi ja käpälät veivät häntä nopeammin eteenpäin. Paras ystävä odotti. Kihelmöi ja kuonoa kutitti, kun Oskari muisteli kaikkia seikkailuja, joihin he yhdessä eksyivät.

Seikkailut vain tapahtuivat heille. Mihin he kulkivatkaan, siellä ei ollut tylsää. Eräänäkin syyspäivänä he olivat kulkeneet aivan maatilan liepeille. Olivat he käyneet siellä aikaisemminkin, mutta eivät koskaan sadonkerjuun aikaan. Piha oli täynnä ihmisiä ja valtavia koneita. Oskari oli seurannut tapahtumia suu auki, kunnes he olivat kohdanneet talon vahtikoiran. Koira ei tietenkään pitänyt tunkeilijoista, joten pienet hiirulaiset olivat saaneet laittaa töppöstä toisen eteen vauhdilla.

Koira oli ajanut heidät heinäsuopaan, jossa he vihdoin eksyttivät takaa-ajajan piiloutumalla heinäkasaan. Vahtikoira oli harmistunut todettuaan, että hiiret olivat kadonneet ja joutunut poistumaan paikalta häntä koipien välissä.Vasta kun päivä oli kääntymässä iltaan, Oskari ja ystävänsä olivat uskaltaneet tulla esiin heinänkorsien keskeltä.

Jälkeenpäin seikkailu oli naurattanut, vaikka äiti olikin ollut vihainen eikä ulos ollut asiaa viikkoon.

Oskarin paras ystävä oli hänen naapurinsa Rasmus. Rasmus oli samanikäinen kuin Oskari, syntynyt vain muutaman päivän ennen tätä. Hänen turkkinsa oli tummempi kuin Oskarin ja väriltään ruskeampi. Pojat olivat suunnilleen samankokoisia ja tykkäsivät aivan samoista asioista. Ei siis ihmekään, etä pojista oli tullut parhaat ystävykset, jotka päivittäin juoksentelivat pitkin maita ja mantuja onkivavat olkapäillä heiluen.

Parhaissa ystävissä parasta on se, että aina ei tarvitse edes sanoa asiaa ääneen, kun toinen jo tajuaa mikä on asian laita. Voi vaikka vain istua kivellä ja katsella maisemaa ja lintujen lentoa ilman, että tarvitsee sanoa mitään. Tai sitten mennä keskelle metsää ja huutaa yhdessä pois paha mieli. Rasmus oli juuri tälläinen ystävä Oskarille. Kaveri, joka ei jätä pulaan ja jonka kanssa pystyy tekemään mitä vain ilman, että tarvitsee tuntea häpeää oudoimmistakaan ideoista.

Lampi näkyi jo. Lammelle johtava tie vei läpi ohuen kaistaleen koivumetsikköä. Koivut olivat jo pienillä hiirenkorvilla ja metsässä tuoksui keväiseltä. Pari valkovuokkoa pisti esiin kuolleen aluskasvillisuuden seasta. Oskari oli pistänyt juoksuksi nähdessään lammen veden kutsuvana näkymänä polun päässä. Rannalla huiskutti Rasmus odottavana kättään vieressään reppu, johon oli pakattu seikkailu.

”Mitä sinulla on siinä?” Oskari kysyi huohottaen päästyään rantaan.
”Sitä sun tätä. Löysin ukin kellarista vaikka mitä mielenkiintoista, kun pengoin siellä viikonloppuna.” Rasmus innostui kertoessaan Oskarille reppunsa sisällöstä. Pian tavarat oli jo levitelty rantakivelle ja pojat kurottelivat niiden yllä saaden parempaa kokonaiskuvaa aarteistaan.
”Katso tätä pergamenttia.” Oskari hihkui nostaen vanhaa paperia ja hän levitti sen avonaiseksi eteensä.
”Näyttää ihan aarrekartalta, vai mitä?” Hän kääntyi Rasmuksen puoleen, joka nyökkäili innoissaan ystävänsä suuntaan. 
”Näin minäkin arvelin ja siksi otin sen mukaani.” Rasmus hamuili kiveltä eri näköisiä vempaimia ja alkoi esitellä niitä Oskarille.
”Ukki kertoi, että näiden avulla voidaan seurata kartan mukaista reittiä ja löytää tuo karttaan merkitty paikka.”
”Mitä siellä sitten on?” Oskari kysyi kiinnostuneena.
Rasmus kohautti olkiaan.
”Ukki ei osannut sanoa. Hän tiesi että hänen isoäitinsä äiti oli saanut kartan joltain kiertävältä maamyyrältä majapaikkaa vastaan.”
”Harmi, mutta ehdottomasti lähdetään vilkaisemaan” Oskari totesi, ”mutta ei tänään. Valmistellaan kaikki kuntoon ja lähdetään vasta sitten.”
Pojat kokosivat tavarat takaisin reppuun ja olivat innoissaan suunnitelmistaan.

Kumpa äidit vain antaisivat luvan telttaretkelle.