Ladataan...
Satumaailmassa

Tänään kotiin metroasemalta kävellessäni tuli yhtäkkiä kauhean hyvä fiilis. Sellanen ”mähän kuulun tänne, miten tässä näin kävi” –fiilis. Alkoi hymyilyttää. Enää mun ei tartte tuijottaa metron karttaa osatakseni jäädä oikealla asemalla pois (ainakaan jos en lähde hurjastelemaan toiselle puolelle kaupunkia), enää ei tartte miettiä mistä kaupasta saan ostettua mitäkin; mä tiedän, mistä saan lääkkeet tai missä posti on. Enää ei edes tartte miettiä, että millä sitä täyttäisi viikkonsa, kun ne täyttyy ihan itsestään. Ja ihan normaalista opiskelija-arjesta kouluineen ja projekteineen, työvuoroineen, leffoineen, illanistujaisineen ja bileineen. Tosi tavallista ja tosi jees. Mutta… Ihan kohta pitää taas muuttaa. Kovin on lyhkänen tää vaihto-opiskelijan aika ainakin silloin, kun olet vaan puolivuotta, mikä on tosiasiassa lyhyempi aika, mestoilla. Hymy hyytyi aika nopeasti. Kovin kurjaa, että kun juuri kun ehtii tottua ja asettua uuteen, niin sen joutuu lähes heti jättämään taakse. Ehkä se ei niin haittaisi, jos itsellä olisi paikka, mihin palata. Mennä johonkin tuttuun ja turvalliseen. Enkä tiedä tuntuisiko se siltikään mukavalta. Uskon, että jokainen vaihtoon lähtijä muuttuu opiskelijavaihdon tai minkä tahansa vaihdon aikana, jos se kestää enemmän kuin viimeiset 15 minuuttia.

Yritän kovasti miettiä, että onhan tässä vielä pari kuukautta, mutta päivät menee niin hirmuista vauhtia, että ei meinaa mukana pysyä. Miksi aika lentää aina kun on kivaa? Koulukin päättyy alle kuukauden päästä. Ja vastahan tänne tultiin! Sitä on ehtinyt saada aika hyviä kavereita, joita ei ehkä näe koskaan. Joo, maailma on pienempi nykyisin ja jos haluaa nähdä vaivaa, mutta on se vaan eri asia ottaa lento jonnekin päin Kanadaa kuin kulkea hissillä neljä kerrosta ylöspäin. Jokainen meistä lähtee omille teilleen ja toivottavasti muistelee lämmöllä näitä kuukausia mitä täällä yhdessä vietettiin. Mutta se on ero silti. Ja eroaminen ei ole koskaan kivaa. Jotkut siitä saavat kriisiäkin aikaiseksi. Kattokaa vaan kun antavat mulle alkoholia viimeisen illan bileissä. Siitä ei hyvä seuraa.

Nyt pitäisi keksiä, että mitä seuraavaksi? Kotiin mamman patojen ääreen? No ei. Tampereelle takas? Tekemään mitä? Harjottelupaikka pitäisi löytää, mutta mistä? Olen hakenut tänne, Suomeen, Englantiin, Sveitsiin, USAhan ja Puolaan tähän mennessä ja tuossa olisi vielä alati kasvava lista uusista paikoista, joihin hakea. Sinänsä sillä ei ole väliä, mihin lähden, koska juuret ei ole vielä ehtineet kasvaa kiinni mihinkään. Ja ne vanhat on taitanut jo irrottautua. Mutta oisin mä silti voinut hetken pidempään nauttia tästä ”hymyilyttää” –fiiliksestä. 

Onnella ei ole huomista päivää;
sillä ei ole eilistäkään;
se ei ajattele tulevia;
sillä on vain nykyisyys,
eikä sekään ole kokonainen päivä,
vaan silmänräpäys.

— Ivan Turgenjev

 

Ladataan...
Satumaailmassa

“We dance for laughter, we dance for tears, we dance for madness, we dance for fears, we dance for hopes, we dance for screams, we are the dancers, we create the dreams.” ~Albert Einstein

Siitä on pari viikkoa, kun olen viimeksi kirjoittanut. Ei niin, että mulla ei olisi ollut aikaa, vaan en ole oikein tiennyt, mistä kirjoittaa. Mulla on kaikki elämässä hyvin. Ei mitenkään erinomaisesti, tiedättekö, sillä lailla, että olisin vaikka vastarakastunut ja kaikki olisi ylitsepursuavan ihanaa. Ei niin, mutta mä oon tyytyväinen juuri nyt. Mutta koska mä jotenkin inhoan "tyytyväisyyttä", niin sanon mieluummin, että olen onnellinen, vaikka sekin tuntuu vähän väärältä, koska en mä mitenkään leiju missään sateenkaaren värisisissä sfääreissä. Mä olen perusonnellinen. Mulla on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen ja mä olen niistä iloinen. MUTTA... Hah. Ainahan on pakko olla se mutta. 

Onnellisuus on omituinen olotila, koska se tuntuu kuihduttavan ainakin allekirjoittaneen luomiskyvyn. Olen huomannut, että mulla on eniten "asiaa" silloin, kun on valittamisen aihetta tai sydän rikki. Silloin tulee tekstiä ja uusia ajatuksia, silloin aivoissa liikkuu niin paljon, että ei ehdi saada kiinni. Toki silloin myös tekee mieli tuhota elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Tai jos nyt ei varsinaisesti "tee mieli", niin niin kuitenkin tekee. Nyt huomaan jopa ihan tavallisessa keskustelussa tyyliin "mitä meinasit lounaaksi?", että olen sanomassa jotain negatiivista ja koska se tuntuu turhalta, en sitten sanokaan sitä. Mikä ikävää, mä saan itseni tästä kokoajan kiinni ja tapaan olla nykyisin enemmän hiljaa sen takia. Omituista.

Vastapainona on toki niitä päiviä, kun olen niin ylienerginen, että puhe ei meinaa pysyä kasassa ja kroppa on kokoaikaisessa liikkeessä edes jollain tavalla. Tavallaan pidän niistä päivistä, koska jostain syystä tunnen olevani eniten oma itseni silloin. Muuri on noina päivinä alhaisimmillaan, enkä tarvitse mitään päihdyttäviä aineita vaikuttaakseni siltä, että olen aineissa. Mutta noista päivistä tulee kamala päänsärky loppujen lopuksi ja jos niinä päivinä pitää hillitä itsensä, se on käsittämättömän vaikeaa. Plus mä luulen, että imen sitä energiaa muista. Ehkä myös luovutan, mutta itse olen ainakin noiden päivien jälkeen kamalan poikki. Enkä menisi sanomaan, että nuo "energiapäivätkään" on sen luovempia, koska koko päivä on suhteellista kohkaamista. 

 

Onneksi on luonto. Luonto inspiroi. Heijastus veden pinnassa saattaa saattaa tarinan alkuun ihan yhtä lailla kuin aamuauringon säteet. Mutta toivoisin silti, että luomistyö ei tarvitsisi draamaa. Draama on kovin raskasta. Onko teillä mitään hyviä vinkkejä kuinka edesauttaa onnellista luomista ilman mitään isoja projekteja kun en nyt juuri voi alkaa sisustaa tai hankkia lasta? ;) 

Pages