Ajan lyhyempi historia

Tänään kotiin metroasemalta kävellessäni tuli yhtäkkiä kauhean hyvä fiilis. Sellanen ”mähän kuulun tänne, miten tässä näin kävi” –fiilis. Alkoi hymyilyttää. Enää mun ei tartte tuijottaa metron karttaa osatakseni jäädä oikealla asemalla pois (ainakaan jos en lähde hurjastelemaan toiselle puolelle kaupunkia), enää ei tartte miettiä mistä kaupasta saan ostettua mitäkin; mä tiedän, mistä saan lääkkeet tai missä posti on. Enää ei edes tartte miettiä, että millä sitä täyttäisi viikkonsa, kun ne täyttyy ihan itsestään. Ja ihan normaalista opiskelija-arjesta kouluineen ja projekteineen, työvuoroineen, leffoineen, illanistujaisineen ja bileineen. Tosi tavallista ja tosi jees. Mutta… Ihan kohta pitää taas muuttaa. Kovin on lyhkänen tää vaihto-opiskelijan aika ainakin silloin, kun olet vaan puolivuotta, mikä on tosiasiassa lyhyempi aika, mestoilla. Hymy hyytyi aika nopeasti. Kovin kurjaa, että kun juuri kun ehtii tottua ja asettua uuteen, niin sen joutuu lähes heti jättämään taakse. Ehkä se ei niin haittaisi, jos itsellä olisi paikka, mihin palata. Mennä johonkin tuttuun ja turvalliseen. Enkä tiedä tuntuisiko se siltikään mukavalta. Uskon, että jokainen vaihtoon lähtijä muuttuu opiskelijavaihdon tai minkä tahansa vaihdon aikana, jos se kestää enemmän kuin viimeiset 15 minuuttia.

Syksy

Yritän kovasti miettiä, että onhan tässä vielä pari kuukautta, mutta päivät menee niin hirmuista vauhtia, että ei meinaa mukana pysyä. Miksi aika lentää aina kun on kivaa? Koulukin päättyy alle kuukauden päästä. Ja vastahan tänne tultiin! Sitä on ehtinyt saada aika hyviä kavereita, joita ei ehkä näe koskaan. Joo, maailma on pienempi nykyisin ja jos haluaa nähdä vaivaa, mutta on se vaan eri asia ottaa lento jonnekin päin Kanadaa kuin kulkea hissillä neljä kerrosta ylöspäin. Jokainen meistä lähtee omille teilleen ja toivottavasti muistelee lämmöllä näitä kuukausia mitä täällä yhdessä vietettiin. Mutta se on ero silti. Ja eroaminen ei ole koskaan kivaa. Jotkut siitä saavat kriisiäkin aikaiseksi. Kattokaa vaan kun antavat mulle alkoholia viimeisen illan bileissä. Siitä ei hyvä seuraa.

Nyt pitäisi keksiä, että mitä seuraavaksi? Kotiin mamman patojen ääreen? No ei. Tampereelle takas? Tekemään mitä? Harjottelupaikka pitäisi löytää, mutta mistä? Olen hakenut tänne, Suomeen, Englantiin, Sveitsiin, USAhan ja Puolaan tähän mennessä ja tuossa olisi vielä alati kasvava lista uusista paikoista, joihin hakea. Sinänsä sillä ei ole väliä, mihin lähden, koska juuret ei ole vielä ehtineet kasvaa kiinni mihinkään. Ja ne vanhat on taitanut jo irrottautua. Mutta oisin mä silti voinut hetken pidempään nauttia tästä ”hymyilyttää” –fiiliksestä. 

Onnella ei ole huomista päivää;
sillä ei ole eilistäkään;
se ei ajattele tulevia;
sillä on vain nykyisyys,
eikä sekään ole kokonainen päivä,
vaan silmänräpäys.

— Ivan Turgenjev

 

Kommentit (1)
  1. Aivan upea kirjoitus!

    Onnenmurusia päivääsi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *