Kuulumisen tarve

”A man is eternally caught in the middle between the urge to belong to other people and the urge to distinguish ourselves from other people.”

meri1.JPG

Mua on aina ajanut vapaudenkaipuu. Nuorempana kerroin työhaastatteluissakin, että vapaus on mulle tärkein arvo (että tästä saatte sitten pitkäikäisen työntekijän…) ja toki se on tavallaan vieläkin, mutta jos multa nyt kysytään mulle tärkeitä asioita, niin tulee varmaan ensimmäisenä vastattua ”ystävät”. Se mun itsevalitsema perhe. Ihmiset, jotka koen läheisiksi ja tärkeiksi. Ihmiset, jotka ymmärtävät mua ja antavat mun silti olla mä, huolimatta ärsyttävistä piirteistäni. 

Mä olen täällä ollessa tuntenut epämääräistä ”en-oikein-tiedä-missä-menen” -tunnetta. Kirjoitinkin siitä. Mutta en oikeasti tajunnut sitä ennenkuin meillä oli luento tapahtumien sosiologiasta. Siitä kuinka yhtä aikaa haluamme kuulua ja olla silti erilaisia. Siitä kuin jokaisen oma identiteetti muodostuu ryhmän myötä. Yhtäkkiä ymmärsin oman tilanteeni niin paljon paremmin. Mä olen ollut hukassa vain koska en ole kokenut kuuluvani. Ei asia toki tuon tajuamisella muutu sekunnissa, mutta auttaa ymmärtämään mitä koen ja miksi koen ja myöskin miten voin saavuttaa miellyttävämmän mielentilan. 

italiannite7.JPG

Viime viikon vietin Lontoossa opintomatkalla meidän luokan kanssa. Rakastan ko. kaupunkia ja aion todellakin muuttaa sinne tulevaisuudessa, mutta parasta koko reissussa oli kuitenkin se, että vihdoin tunsin kuuluvani joukkoon. Aiemmin olen itseasiassa itse eristänyt itseni muista luokkalaisistani, mutta nyt (tajuttuani, että en voi kuulua, jos en anna toisille tilaa tutustua muhun) halusin olla osa ryhmää. Ja olin. Ei edes tehnyt tiukkaa. Tuntui hyvältä, kun luokkakaveri toteaa tanssilattialla, että on kiva nähdä mun relaavan välillä. Ja mä kun olen omasta mielestäni suht relatyyppi. Taidan olla väärässä. 

Ja mikä vielä hienompaa tuossa reissussa; kotiintullessa tunsin oikeasti tulevani kotiin. Mä olen ollut usein sanonnan ”My home is where I lay my hat”, mutta en mä tiedä. On se vaan kiva, että ihmisellä on edes vähän pysyvämpi osoite. Koti on kuitenkin koti. Ei sen tarvitse olla hieno tai näyttää sisustuslehden sivuilta tulleelta. Sen pitää vaan tuntua kodilta. 

koski1.JPG

Meillä oman tien kulkijoilla on joskus liiallisen suuri tarve olla itsenäisiä. Osana ryhmää oleminen voi olla aika jees. Ainakin se tekee olosta paremman. On kiva kuulua. 

30stm2.JPG

”Yksin kulku kolkoksi käy. Terve matkamies!” – Kaarlo Kramsu 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *