Onnellisuus on omituinen olotila
“We dance for laughter, we dance for tears, we dance for madness, we dance for fears, we dance for hopes, we dance for screams, we are the dancers, we create the dreams.” ~Albert Einstein
Siitä on pari viikkoa, kun olen viimeksi kirjoittanut. Ei niin, että mulla ei olisi ollut aikaa, vaan en ole oikein tiennyt, mistä kirjoittaa. Mulla on kaikki elämässä hyvin. Ei mitenkään erinomaisesti, tiedättekö, sillä lailla, että olisin vaikka vastarakastunut ja kaikki olisi ylitsepursuavan ihanaa. Ei niin, mutta mä oon tyytyväinen juuri nyt. Mutta koska mä jotenkin inhoan ”tyytyväisyyttä”, niin sanon mieluummin, että olen onnellinen, vaikka sekin tuntuu vähän väärältä, koska en mä mitenkään leiju missään sateenkaaren värisisissä sfääreissä. Mä olen perusonnellinen. Mulla on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen ja mä olen niistä iloinen. MUTTA… Hah. Ainahan on pakko olla se mutta.
Onnellisuus on omituinen olotila, koska se tuntuu kuihduttavan ainakin allekirjoittaneen luomiskyvyn. Olen huomannut, että mulla on eniten ”asiaa” silloin, kun on valittamisen aihetta tai sydän rikki. Silloin tulee tekstiä ja uusia ajatuksia, silloin aivoissa liikkuu niin paljon, että ei ehdi saada kiinni. Toki silloin myös tekee mieli tuhota elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Tai jos nyt ei varsinaisesti ”tee mieli”, niin niin kuitenkin tekee. Nyt huomaan jopa ihan tavallisessa keskustelussa tyyliin ”mitä meinasit lounaaksi?”, että olen sanomassa jotain negatiivista ja koska se tuntuu turhalta, en sitten sanokaan sitä. Mikä ikävää, mä saan itseni tästä kokoajan kiinni ja tapaan olla nykyisin enemmän hiljaa sen takia. Omituista.
Vastapainona on toki niitä päiviä, kun olen niin ylienerginen, että puhe ei meinaa pysyä kasassa ja kroppa on kokoaikaisessa liikkeessä edes jollain tavalla. Tavallaan pidän niistä päivistä, koska jostain syystä tunnen olevani eniten oma itseni silloin. Muuri on noina päivinä alhaisimmillaan, enkä tarvitse mitään päihdyttäviä aineita vaikuttaakseni siltä, että olen aineissa. Mutta noista päivistä tulee kamala päänsärky loppujen lopuksi ja jos niinä päivinä pitää hillitä itsensä, se on käsittämättömän vaikeaa. Plus mä luulen, että imen sitä energiaa muista. Ehkä myös luovutan, mutta itse olen ainakin noiden päivien jälkeen kamalan poikki. Enkä menisi sanomaan, että nuo ”energiapäivätkään” on sen luovempia, koska koko päivä on suhteellista kohkaamista.
Onneksi on luonto. Luonto inspiroi. Heijastus veden pinnassa saattaa saattaa tarinan alkuun ihan yhtä lailla kuin aamuauringon säteet. Mutta toivoisin silti, että luomistyö ei tarvitsisi draamaa. Draama on kovin raskasta. Onko teillä mitään hyviä vinkkejä kuinka edesauttaa onnellista luomista ilman mitään isoja projekteja kun en nyt juuri voi alkaa sisustaa tai hankkia lasta? ;)