Time to go…

Kohta pitäis lähtä. Muutama tunti, niin bussi vie mut Tampereen linja-autoasemalta Helsinki-Vantaalle, josta lennän Köpiksen kautta Amsterdamiin, jossa olisi tarkoitus viettää ainakin seuraavat neljä kuukautta. Tai viisi, koska kämppä on siihen asti. 

laukut2.jpg

 

Aloitin opiskelut pari vuotta sitten Tampereen ammattikorkeassa IB eli International Business -linjalla. Se ei ollut mun eka vaihtoehto. Olisin halunnut opiskella elokuvien tekoa, haluaisin vieläkin, mutta täytyy myöntää, että oli tuo parempi vaihtoehto. Mä en vaan ole tarpeeksi taiteilija. Plus; nyt mulla on mahdollisuus tehdä myös töitä myös jollain alalla, missä niitä duuneja on. 🙂 

Luin juuri viikonloppuna NYT-liitteestä, kuinka ihmiset ei kirjoita rehellisiä matkablogeja. Mä aion kokeilla. Toki, tää ei ole pelkkä matkablogi, enkä takuuvarmasti tule kirjoittamaan jokaista heikkoa hetkeä, mitä järkeä siinä olisi? Mä suivaannuin siitä artikkelista (linkki), koska se oli taas sellaista perinteistä suomalaista kitinää. Ei aina ole kurjaa! Prkl. Joskus on, suurimman osan aikaa, ei ainakaan mulla, ole. Nih.

Mutta takaisin. Juuri tällä hetkellä on vähän kurjaa. Mua jännittää ja epäilyttää ja hermostuttaa ja ärsyttää jajaja pino muita negatiivisia fiiliksiä. Oon katellu noita muita vaihtootulijoita. Ne on kovin nuoria, nättejä ja hoikkia. Niin, ei sillä pitäs olla merkitystä, mutta kun on. Mä oon TOSI vanha vaihtoon lähtijäksi (yhteen vai erikseen?). Jotkut noista tyypeistä Facessa näyttää 15-kesäsiltä. Mä oon vanha. Ja ruma ja aikamoisen ylipainoinen. Ja mun vaatteetkin on kulahtaneita ja tosi epämuodikkaita. Ja nyt mua kävi jo naurattaa, mutta oikeesti, mä oon kelaillu tuommoisia viimeiset pari päivää… Myöhemmin voin sitten todeta, että olipa ajanhukkaa. Toisaalta ei, koska mä just tajusin, että mahtaa olla hirveätä, jos jokapäiväisesti joutuisi kamppailemaan itsetunnon kanssa ja/tai jos olisi ujo. Mä tulen itseasiassa pärjäämään. Mulla on suhteellisen terve itsetunto ja mä en ole ujo. Just nyt on olo, että en jaksaisi tutustua kehenkään uuteen, mutta se nyt ei vaan ole vaihtoehto, joten yritän olla ajattelematta koko asiaa. 

tampere.jpg

Mä epäilen myös sitä, että oonko mä ihan idiootti, kun edelleen tavoittelen unelmiani lähtemällä pois kaupungista, jota mä rakastan ja jossa mut tunnetaan (tiedättehän sen Cheers-sarjan tunnarin: ”Sometimes you wanna go where everybody knows your name and they’re always glad you came…”)? Mutta mitä mä tekisin, jos en tekisi näin? Tyytyisin? Mä inhoan tota sanaa. Mä en ymmärrä, miksi kenenkään pitää tyytyä. Siis kenenkään, jolla on samat edellytykset kuin suurimmalla osalla suomalaisia. Mutta kyllä mä silti epäilen ja tiedän kuulostavani naivilta ja typerältä, kun selitän kavereilleni, kuinka mä haluaisin Disneylle töihin. Mutta unelmia pitää olla, eikös?

Nyt mä kuitenkin haluan vielä nauttia mun rakkaasta kotikaupungistani ja hetken hemmotella itteäni, joten teetä, porkkanakakkua ja sympatiaa How I Met Your Motherin muodossa ja myöhemmin pitää pakostakin käydä sanomassa heippa sille baarille, jossa ”everybody knows your name and they’re always glad you came”. Mä myös työskentelin siellä. Snif.

notdreams.jpg

suhteet oma-elama opiskelu matkat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *