Muistan, kun aina teininä mietin miksi vanhemmat ihmiset jaksaa puhua säästä, siitä miten eilen satoi vähän enemmän kuin tänään tai miten aamuaurinko oli tänään kauniimpi kuin pitkään aikaan. Ihmettelin aina, miksi joku jaksaa puhua jostain noin ilmiselvästä, asioista, jotka ovat itsestäänselvyyksiä.

Nyt yksi päivä havahduin siihen, että itse puhuin juuri näistä samoista asioista, ihastelin kaunista ilmaa ja aurinkoa. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että ahaa nyt olen itse vanha. Sitten oivalsin, että itseasiassa ehkä elämän kauneuteen herää siitä syystä, että kun on kokenut kaikenlaisia asioita elämässä niin osaa arvostaa pieniä asioita. Ja ennen kaikkea ymmärtää, että mitään ei kannata pitää itsestäänselvyytenä.

Joku on kokenut mustan vuoden syövän parissa, toinen menettänyt läheisen onnettomuudessa, kolmas sairastunut mieleltään, neljäs katsonut vierestä läheisensä kärsimystä. Lista voisi jatkua loputtomiin. Kun näiden elämän isojen asioiden parissa joutuu kamppailemaan ja viettämään 24 tuntia vuorokaudesta itkien, huutaen tai ikuisuudelta tuntuvassa pimeässä ollen, niin huomaa, että jos niin onnekas on, että sieltä selviää niin itseasiassa se auringonnousu näyttää aika hemmetin kauniilta.