Mä en ole kirjoittaja. En ole koskaan ollut tarpeeksi kärsivällinen opetellakseni. Ajatus jopa blogitekstin aloittamisesta tuntuu mahdottomalta, sillä koen toimivan kokonaisuuden tekemisen aivan liian suuritöiseksi projektiksi, jotta sitä jaksaisi tehdä.

Haluaisin, että postauksillani olisi tietyt, helposti löydettävissä olevat aiheet, jotka etenevät loogisesti. Haluaisin luoda draaman kaaren, jossa olisi jokin painokas loppulausuma ja johon voisin palata aina uudestaan ja kokea tekstin olevan sellainen, mitä ei tarvitse hävetä. Haluaisin hirveästi olla sellainen ihminen, joka kirjoittaa luovasti ja tuo mielipiteitään ja ajatuksiaan monisäikeisesti esiin, mutta en koe olevani sellainen. Lisäksi olen liian laiska sellaiseksi opettelemaan.

Siinä fiilikseni kirjoittamisesta. Realistisesti kun ajattelee, niin minulla pitäisi olla kaikki edellytykset: aiheita, joista haluan puhua, kyky kirjoittaa selkeästi. Kielioppini ei ole virheetöntä, vaikka halutessani onnistunkin tuottamaan kielellisesti lähes virheetöntä tekstiä.

Miksi sitten? Mua jännittää se, jos en olekaan tyytyväinen lopputulokseeni. Ei edes (paljoa) se, mitä lukijat siitä sanovat. Tarkoitus on kirjoittaa kerrankin niin, että äänessä olen vain minä itse, ei mikään taho minkä taakse piiloutua, ja se on ihan tosi pelottavaa.

Ystäväni kanssa otimme käyttöön jo kauan sitten asian nimeltä nössöyshaaste. Sen idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on se, että mitään ei saa jättää tekemättä vain siksi, että nössöttää. Eli jos jokin kiva asia vaikuttaa liian hurjalta, niin se hurjuus ei saa estää, sillä kehitys tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella. Ja aika usein mukavuusalueen ulkopuolella tapahtuu myös ilo, itsensä haastaminen, seikkailu ja puhdas onnellisuus.

Mä en ole sisimmältäni sellainen, joka viihtyy ikuisesti turvassa, vaan tarvitsen haastetta. Nössöyshaasteen alati muistissa pitäminen varmistaa sen, ettei jää vain polkemaan paikallaan ja luo itselleen vain mielikuvaa jännyydestä, uudesta ja seikkailusta, vaan todella tekee sen mitä tässä elämässä tahtoo.

On mieletön etuoikeus olla niin vapaa, että voi tehdä elämällään mitä haluaa. Haluan ottaa siitä etuoikeudesta kaiken irti.

Sitä voi olla vaikka mitä, mutta ei mitään jos ei usko itseensä.

Itseluottamus. Sanotaan, että  se on ihmisellä joko vahva tai heikko. Kuitenkin ainakin itselläni itseluottamus on asia, mikä on näkyvissä heijasteena toisiin ihmisiin, eli enemmänkin sosiaalinen konstruktio kuin itsenäisesti olemassa oleva asia.

Pohdin vahvasti, että olenko olemassa ensinkään kun muita ihmisiä ei ole paikalla. Tarvitsen aktiivisesti todisteita olemassa olostani . Se on täysin absurdia: olen aina itse hokenut muille, että onnellisuus, vakaus ja elämän tarkoitus tulee löytää omasta itsestään ja niin kuin kulunut sananlasku sanoo: ”Tee niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen.”

Ja nyt, kun minulla on ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen asunto vain minulle itselleni ja saisin tehdä elämälläni ja asunnollani mitä haluan, koen, ettei ole syytä olla olemassa jos se syy ei ole jokin ulkoinen asia. Sisäinen tyhjyys on asia, jonka kanssa en ole päässyt sinuiksi koskaan ja joka on aina elänyt minussa vahvana. Viime vuodet olen aktiivisesti työntänyt ihmisiä pois elämästäni, jotta voisin konkretisoida tyhjyyden tunteen. Koska ei ole mitään naurettavampaa kuin se, että sulla on paperilla yli 300 kaveria, kumppani, harrastuksia, töitä ja opiskelupaikka, mutta ei ketään johon ottaa yhteyttä ilman että olet tosi epäluuloinen, varuillasi ja rasittunut. Parhaimmillaan minulla on ollut nuo kaikki samaan aikaan ja siitä ei ole seurannut muuta kuin se, että minulla on ollut vähemmän aikaa tuntea.

Se, että ihminen näyttää ulospäin tosi hillityltä, ei kerro ihmisen sisäisestä tasapainosta yhtään mitään. Oma tasapainoni on aina vakain, kun ulospäin näytän täysin hallitsemattomalta.

Tämän kaiken takia perustin blogin. Haluan löytää uudestaan itseni ja arjen kauneudesta nauttimisen. Tämä blogi on matka itseni löytämiseen, sisäiseen tasapainoon. Siihen onnellisuuteen, jota ei häälytä yksittäiset muutokset. Haluan olla olemassa aina, yksinkin, ja tyytyväinen olemassaolooni.