” Mutta kun Afra oli surullinen, minun maailmani oli synkkä. En mahtanut sille mitään. Afra oli minua voimakkaampi. Hän itki kuin lapsi, nauroi kuin helisevät kellot, ja hänen hymynsä oli kauniimpi kuin kenenkään toisen. Hän pystyi väittelemään tuntikausia yhteen menoon. Afra rakasti, hän vihasi, ja hän hengitti maailmaa kuin se olisi ruusu. Sen vuoksi minä rakastin häntä enemmän kuin elämää.” 

Christy Lefterin kirjoittama Aleppon mehiläistarhuri on kirja, jonka kaikkien pitäisi lukea. Jokaikisen. Se on äärimmäisen kaunis ja lohduton tarina sodan rauniottamista mielistä, unelmista ja toisen kadottamisesta. Siitä, miten toinen vain katoaa, lipuu hiljaa pois. Se on tarina pitkästä matkasta, jolle kukaan ei haluaisi lähteä, mutta sodan vuoksi on pakko. Tai sitten on pakko lähteä siksi että olisi edes jonkilainen tulevaisuus. Jotkut onnekkaat pääsevät eteenpäin, sitä useammat jäävät keskelle sotaa, menettävät läheisiään ja pahimpana kaikesta, unelmat ja toiveet.

Aleppon Mehiläistarhuri on kertomus syyrialaisesta miehestä Nurista ja hänen vaimostaan Afrasta, joka on sokeutunut sen jälkeen, kun pihalle tipahtanut pommi räjähti ja tappoi heidän ainoan lapsensa Samin. Samin, joka haaveili Englantiin pääsystä, sillä siellä talot eivät mene rikki samalla tavalla kuin Aleppon talot. Kirjassa kuvataan erittäin kauniisti sitä, että suru voi etäännyttää toisiaan rakastavat ihmiset. Jos elämä on liian vaikeaa, toisesta kävelee kauemmaksi vaikka silloin tarvitsisi eniten sitä, että oltaisiin lähellä. Joskus yhteys toiseen katkeaa ja sitä on vaikeaa löytää.

Pako Alepposta tapahtuu meren yli ja elämä pakolaisleirillä on odottelua. Kukaan ei haluaisi jäädä Kreikkaan, vaan kaikki haluaisivat eteenpäin. Kuitenkin se, mistä ihminen tulee, vaikuttaa siihen, nousevatko ylitsepääsemättömät rajat vastaan. Syyrialaisilla on se onni, että he ovat juuri Syyriasta, maasta, jota sota runtelee kenties julmimmalla tavalla. Pakomatkalla Nuri tapaa pienen pojan, Mohammedin. Mohammed on yksin ja kertoo ikävöivänsä äitiään ja pelkäävän vettä. Nuri pitää huolta Mohammedista kuin omasta pojastaan, mutta silti Mohammed katoaa.

Jos on lukenut tämän kirjan, on entistä vaikeampaa ymmärtää muukalaisvastaisuutta ja pakolaisvihaa. Ja on helpompi ymmärtää, miksi ihmiset ylittävät Välimeren kiikkerillä veneillä ja maksavat salakuljettajille lipusta Eurooppaan tuhansia euroja. Samaan aikaan tulee surulliseksi siitä, miten hirveän epäreilu ja kylmä maailma on niitä kohtaan, jotka joutuvat lähtemään. Raha ratkaisee myös tässä: ne, joilla on rahaa, voivat ylittää maiden rajat väärennettyjen passien avulla lentäen. Niillä joilla rahaa ei ole tarpeeksi, täytyy istahtaa veneeseen ja toivoa, että meren pohjan sijaan määränpää olisi Eurooppa.

Lefter on itse työskennellyt vapaaehtoistyössä Unicefin rahoittamassa vastaanottokeskuksessa Ateenassa ja kirja kertoo Lefterin kohtaamien lasten ja perheiden tarinat. Vaikka aihe on synkkä, on myös valoa. Nuri ja Afra pääsevät Englantiin, ja matkan aikana valoa on luonut Nurin haave uudesta mehiläistarhasta. Nurin serkku on päässyt edellä Englantiin, joten haave Mustafan luokse pääsemisestä pitää toivoa yllä. Englannissa Nuri särkyy, mutta Afra alkaa nähdä taas: ensin varjon ja valon, sitten värejä.

Ehkä valon säilyttäminen pimeässä onkin tärkeintä. Se, että vastoinkäymisistä ja elämän pimeydestä huolimatta voisi nähdä edes pilkahduksen valoa. Se valo voi kannatella silloin, kun kaikki on mustaa ja pimeää. Ilman toivoa ei ole mitään, ei yhtään mitään.

”Afran kasvot olivat lähellä omiani. ”Sinä itkit”, hän sanoi. ”Kuulin sinun itkevän.” Ja hän kuivasi kyyneleeni molemmin käsin. Hän katsoi minua silmiin kuin voisi nähdä minut. Ja sillä hetkellä minäkin näin hänet, näin naisen, joka oli hänen sisällään, naisen, jonka olin menettänyt. Hän oli siinä vierelläni, ja hänen sielunsa oli avoin ja läsnä ja kirkas kuin valo.”

Hei!

Onko siellä enää ketään?

Kuinka monta kertaa olen näpytellyt postauksen äkillisessä kirjoitusvimmassa ja sen jälkeen unohtanut blogin olemassaolon kuukausiksi ja kirjoittanut lähinnä gradua, esseitä ja päiväkirjaa. Mutta yhteen johtopäätökseen olen päätynyt: minulla on pakko olla joku paikka, minne kirjoittaa. Kirjoittaminen on tapa asettaa sotkuisia ajatuksia järjestykseen ja hahmottaa mennyttä sekä tulevaa. Se on tapa tuntea olevansa elossa ja luoda hetkistä merkityksellisiä. Kirjoittaminen on myös tapa tallettaa mennyttä ja päivän aikana leijuneita ajatuksia niin että joskus niihin voi vielä palata. Muistamista siis.

Eniten maailmassa vihaan kiireen tuntua. Vaikka kiire onkin konstruktio ja usein tuntuu että se on tapa olla maailmassa ja julistaa olevansa tärkeä, en pidä siitä. En pidä siitä, että asioita on enemmän vireillä kuin mitä voi hallita, ja että minua revitään joka suuntaan. En pidä siitä, että aivot menevät solmuun ja ajatus takkuilee, ja mielen valtaa tuskastuminen. Kiirettä tosiaan on pitänyt, sillä opintojen loppuunsaattaminen kokoaikatyön ja pienen lapsen tarvitsevuuden ohella ei ole mitään helppoa. Iltaisin tekisi mieli vain tuijottaa netflixiä sohvan nurkassa, eikä kirjoittaa esseetä tai viimeistellä gradua. Liian usein olen kyllä valinnut netflixin opiskelun sijaan.

Mutta nyt, gradu on palautettu, kypsyysnäyte kirjoitettu ja jäljellä on enää yksi ja puoli esseetä. Sitten saan maisterin paperit ja saan keskittyä vain työhön. Sitten illat voin pyhittää lukemiselle ja tv-sarjoille, myös jooga ja tanssi ovat listalla. Enää ei tarvitse tuntea epäselvää syyllisyydentunnetta ja painoa rintakehällä silloin kun ei millään jaksaisi edistää valmistumista. On kutkuttava ajatus, että ihan pian koittaa aika kun ei tarvitse enää opiskella ja olen vihdoin saanut kaiken valmiiksi.Gradu lähti paremmalla arvosanalla kuin uskalsin toivoa, ja olin iloinen lukiessani ohjaajan antamaa palautetta. Toki korjattavaa olisi, mutta tyydyn siihen että gradusta ei tule täydellistä. Eikä siitä tarvitsekaan. Olen tyytyväinen siihen, että siitä huolimatta, vaikka elämässä on viime aikoina ollut vaikeita ja rankkoja juttuja, jotka ovat verottaneet voimavaroja, olen yltänyt hyvään suoritukseen.

En tiedä, lukeeko kukaan enää blogeja, mutta en oikein keksi muutakaan kanavaa missä voin kirjoittaa. Instagram tarjoaa vain mahdollisuuden lyhyisiin tiivistyksiin ja myyviin teksteihin, asioiden syvällisyys ja taustat jäävät pois. Ja minä en osaa kirjoittaa tiivistetyksi, vaan ajatus rönsyilee kuin muratti. Jossain vaiheessa ajattelin luopua kirjoittamisesta kokonaan, koska ajattelin, että en ole siinä tarpeeksi hyvä. Graduohjaajalta sain kuitenkin palautetta siitä, että olen hyvä kirjoittaja. Kirjoittamaankin oppii vain kirjoittamalla, joten sanojen vuodattamista lauseiksi täytyy jatkaa.

Mistä minä aion sitten kirjoittaa? Kohta valmistuvana yhteiskuntatieteiden maisterina minulla on muutama sana sanottavana yhteiskunnasta, meistä ympäröivästä todellisuudesta ja maailmasta. Lisäksi minulla on hirveästi kirjoitettavaa kirjoista, elämästä ja arjesta ylipäätään.

Terkuin, Reetta