Äitiydestä ja liian suurista odotuksista

Moikka!

Ennen äitiyslomaa kirjoitin itselleni pitkän listan siitä mitä kaikkea mahtavaa ja kehittävää ehtisin ja haluaisin tehdä. Kirjoitin että aion tehdä gradun loppuun, opiskella englantia ja kirjoittaa hirveän paljon sekä lukea kirjoja. Nauttia jokaisesta sekunnista, käydä vauvan kanssa vauvauinnissa ja muskarissa ja lounastreffeillä.

Todellisuudessa en ole ehtinyt tehdä yhtään mitään. Olen kasvattanut antaumuksella silmäpusseja, pomppinut varmaan satoja tunteja jumppapallon päällä vauvaa nukuttaen, syönyt liikaa noutokebabbia ja pizzaa ja ajatellut, että onneksi sitä ei ennen vauvaa tiennyt millaiseen rumbaan sitä itsensä tulee laittamaan. Jos olisin tiennyt etukäteen että kuinka rankkaa yhden lapsen äitinä voi olla, en olisi ehkä ikinä alkanut tähän hommaan.

Odotukset siis vauva-arkea kohtaan olivat todella suuret ja erittäin ruusuiset. Ajattelin että en halua olla sellainen jonka koko elämä vauvan myötä muuttuu vaan myös vauvan kanssa voi tehdä asioita, reissata, nähdä ihmisiä ja opiskella. Vauvathan vain nukkuu ja syö. Meille annettu pieni käärö oli alusta asti surkea nukkuja. Ensimmäiset kuukaudet pärjäsi ihmeen hyvin niiden maagisten hormonien avulla vaikka vauva saattoi valvoa aamuviiteen. Nyt kun puolen vuoden rajapyykki on ylitetty, huomaan olevani ihan hirveän väsynyt. Ei oikein edes jaksa muuta kuin selviytyä päivästä toiseen, enkä edes enää tee mitään suuria suunnitelmia.

Yhtenä päivänä itketti kaikki se mikä on muuttunut vauvan myötä. Itketti että aina joutui pettymään kun mikään ei mennyt niin kuin itse halusin. Esimerkiksi lehden lukeminen makkarissa keskeytyi melkein heti koska vauvalle ei kelvannut isän seura. Illalla toivoin että edessä olisi hyvä yö – vauva heräsi itkemään tunnin välein.

Eräänä aamuna vauva päätti aloittaa päivän 4.45 eikä minua naurattanut tippaakaan, vaikka toinen hymyili niin leveästi kaksi alalegoa vilkkuen ja ei meinannut pysyä pöksyissään koska oli niin täynnä energiaa. Teki mieli kiljua että haluan nukkua, väsyttää, mutta tyydyin raahautumaan keittämään vahvaa kahvia.

Mutta yhtäkkiä ymmärsin miksi minulla on välillä ollut niin kiukkuinen ja tuskastunut olo. Olin yksinkertaisesti luonut mielessäni tiukat raamit sille millainen on helppo ja mukava vauva-arki ja tuntenut ihan hirveää katkeruutta niitä kohtaan joille oli annettu hyvinnukkuva lapsi. Olin siis luonut mielessäni odotuksia siitä, että näin kaiken pitää mennä ja kun asiat eivät todellakaan menneet niin, kiukustuin ja turhauduin. Keskityin siihen negatiiviseen ja raskaaseen, en siihen että kaikesta huolimatta vauva on ihan äärettömän ihana ja rakas ja tuo enemmän valoa päiviin kuin alkukesää ennustava auringonpaiste.

Mietin, että ehkä pitäisi muuttaa omaa ajattelutapaa ja keskittyä enemmän hetkeen. Siihen ettei suunnittelisi ennalta mitään, vaan antaisi asioiden tapahtua, omalla painollaan. Ei stressaisi siitä että milloin jaksaisi pitää vauvalle unikoulua ja että oppiiko se ikinä nukahtamaan muuhun ku jumppapallon päällä pomppimiseen. Että yöllä kun vauva herättäisi usein, en keskittyisi murehtimaan seuraavaa päivää joka huonojen unien jälkeen tuntuisi raskaalta.

 

Sitten yhtenä päivänä yksi tuttu soitti ja sanoi että tulee vauvan kanssa käymään. Keitin kahvit ja juteltiin vaikka kuinka kauan samalla kun vauvat leikkivät lattialla. Edellisyö oli ollut kamala, olin nukkunut ehkä muutaman tunnin pätkissä mutta ihmeellisesti se väsymyksen verho väistyi kun sai päivällä juttuseuraa.

Eilen pakkasin vauvan ja tavarat autoon ja tultiin mumskalaan. Äiti ja iskä ottivat vauvan hoitoon ja päästiin miehen kanssa kaupungille, kirpparille ja syömään. Illalla pääsin nukkumaan ja minulle sanottiin että minut herätetään vasta aamulla. Ja aamulla sain rauhassa juoda aamukahvit.

Tällaisista asioista sitä saa mielettömästi voimaa arkeen. Mulla on maailman parhaimmat supervanhemmat!