Elämässä parasta on aika kiireen jälkeen

Hei!

Onko siellä enää ketään?

Kuinka monta kertaa olen näpytellyt postauksen äkillisessä kirjoitusvimmassa ja sen jälkeen unohtanut blogin olemassaolon kuukausiksi ja kirjoittanut lähinnä gradua, esseitä ja päiväkirjaa. Mutta yhteen johtopäätökseen olen päätynyt: minulla on pakko olla joku paikka, minne kirjoittaa. Kirjoittaminen on tapa asettaa sotkuisia ajatuksia järjestykseen ja hahmottaa mennyttä sekä tulevaa. Se on tapa tuntea olevansa elossa ja luoda hetkistä merkityksellisiä. Kirjoittaminen on myös tapa tallettaa mennyttä ja päivän aikana leijuneita ajatuksia niin että joskus niihin voi vielä palata. Muistamista siis.

Eniten maailmassa vihaan kiireen tuntua. Vaikka kiire onkin konstruktio ja usein tuntuu että se on tapa olla maailmassa ja julistaa olevansa tärkeä, en pidä siitä. En pidä siitä, että asioita on enemmän vireillä kuin mitä voi hallita, ja että minua revitään joka suuntaan. En pidä siitä, että aivot menevät solmuun ja ajatus takkuilee, ja mielen valtaa tuskastuminen. Kiirettä tosiaan on pitänyt, sillä opintojen loppuunsaattaminen kokoaikatyön ja pienen lapsen tarvitsevuuden ohella ei ole mitään helppoa. Iltaisin tekisi mieli vain tuijottaa netflixiä sohvan nurkassa, eikä kirjoittaa esseetä tai viimeistellä gradua. Liian usein olen kyllä valinnut netflixin opiskelun sijaan.

Mutta nyt, gradu on palautettu, kypsyysnäyte kirjoitettu ja jäljellä on enää yksi ja puoli esseetä. Sitten saan maisterin paperit ja saan keskittyä vain työhön. Sitten illat voin pyhittää lukemiselle ja tv-sarjoille, myös jooga ja tanssi ovat listalla. Enää ei tarvitse tuntea epäselvää syyllisyydentunnetta ja painoa rintakehällä silloin kun ei millään jaksaisi edistää valmistumista. On kutkuttava ajatus, että ihan pian koittaa aika kun ei tarvitse enää opiskella ja olen vihdoin saanut kaiken valmiiksi.Gradu lähti paremmalla arvosanalla kuin uskalsin toivoa, ja olin iloinen lukiessani ohjaajan antamaa palautetta. Toki korjattavaa olisi, mutta tyydyn siihen että gradusta ei tule täydellistä. Eikä siitä tarvitsekaan. Olen tyytyväinen siihen, että siitä huolimatta, vaikka elämässä on viime aikoina ollut vaikeita ja rankkoja juttuja, jotka ovat verottaneet voimavaroja, olen yltänyt hyvään suoritukseen.

En tiedä, lukeeko kukaan enää blogeja, mutta en oikein keksi muutakaan kanavaa missä voin kirjoittaa. Instagram tarjoaa vain mahdollisuuden lyhyisiin tiivistyksiin ja myyviin teksteihin, asioiden syvällisyys ja taustat jäävät pois. Ja minä en osaa kirjoittaa tiivistetyksi, vaan ajatus rönsyilee kuin muratti. Jossain vaiheessa ajattelin luopua kirjoittamisesta kokonaan, koska ajattelin, että en ole siinä tarpeeksi hyvä. Graduohjaajalta sain kuitenkin palautetta siitä, että olen hyvä kirjoittaja. Kirjoittamaankin oppii vain kirjoittamalla, joten sanojen vuodattamista lauseiksi täytyy jatkaa.

Mistä minä aion sitten kirjoittaa? Kohta valmistuvana yhteiskuntatieteiden maisterina minulla on muutama sana sanottavana yhteiskunnasta, meistä ympäröivästä todellisuudesta ja maailmasta. Lisäksi minulla on hirveästi kirjoitettavaa kirjoista, elämästä ja arjesta ylipäätään.

Terkuin, Reetta