Eniten tässä maailmassa pelkään menettämistä

Elokuussa 2016 pikkuveljestä tuli enkeli. Pikkuveljen elämä oli hyvin lyhyt, vain muutaman tunnin, mutta jätti meihin kaikkiin surun. Mikään ei ole niin raskas ja sydäntä särkevä näky kuin pieni kenkälaatikon kokoinen arkku. Pari kuukautta myöhemmin, viikkoa ennen häitämme, sain puhelun sairaalasta ja minulle sanottiin että minulla on syöpä. Pahalaatuista kasvainta sanotaan syöväksi, mutta minä onneksi selvisin kasvaimesta vain leikkauksella. Käyn kuitenkin edelleen magneettitutkimuksissa vuosittain jossa seurataan ettei se uusiinnu.

Mutta näiden surujen jälkeen minulle tuli mielettömän vahva menettämisen pelko. Olin pelännyt hirveästi äidin puolesta että miten äiti jaksaa sen ettei saa omaa vauvaa koskaan kotiin. Pelkäsin että synnytyksessä äidille tapahtuu jotain ja me menetämme veljen lisäksi äidin. Aloin yhtäkkiä pelätä hirveästi esimerkiksi autossa istumista sillä pelkäsin kolaria. Minulla oli auton kyydissä tosi epämukava olo ja vahdin haukkana muuta liikennettä. Pelkäsin sitä että mies ei jonain päivänä tulekaan töistä kotiin.

Kun sain oman lapsen, aloin taas pelätä. Synnytyksessä kaiken kivun keskellä kuulin, että vauvalla on tukala olo. Minulle sanottiin että vauvan on synnyttävä nyt, tai muuten joudutaan hakemaan lisää apua. Olin ihan loppu, synnytys oli kestänyt yli 20 h ja se ponnistusvaihekin yli tunnin, mutta jostain sain lähes eläimellistä voimaa ja vauva syntyikin. Olin ihan sekaisin kun vihdoin pieni parkuva vauva laskettiin syliini.

Kotona pelkäsin että vauva yhtäkkiä lakkaa hengittämästä. Pelkäsin että menetän pienen tyttöni tai että hänelle tapahtuu jotain pahaa. Se pelko oli välillä melkein hysteeristä, mutta sen kanssa oli vain pakko oppia pärjäämään. Minä pelkään siksi niin paljon koska rakastan niin paljon.

Maailmassa eniten pelkään surua ja menettämistä. Sitä että menetän minulle tärkeän ihmisen sillä tiedän etten kestä surua. Tai en kestä muiden surua. Välillä tuntuu että omat murheet on helpompi kantaa kuin muiden tuskat, sillä voin itsekin huonosti jos läheiselläni ei ole kaikki hyvin. Minulle tärkeän ihmisen suru on myös minun suruni. Empattisuudella on hintansa, sitä ottaa muiden murheet kannettavakseen.

Ehkä menettämistä pelkää siksi, että on ollut sitä niin lähellä. On tuntenut sen miltä pahimmillaan tuntuu pelko siitä että toista ei kohta enää ole. Tietää, miten se pelko asettuu painoksi hartioille ja kuristaa kurkussa.

Kuolema ja sairastuminen ovat ihan hirveitä asioita. En oikein osaa uskoa, että ihmisen elämä jatkuu jossain kuoleman jälkeen, enkä oikein tiedä onko ajatus lohdullinen vai lohduton. Tiedän että minä en elämälle voi mitään, enkä pysty läheisiäni suojelemaan. Yritän kannatella ja pitää pystyssä, mutta myrskytuulille en voi mitään. Minun tehtäväni on kulkea rinnalla, ojentaa käsi jos sitä tarvitaan. Kun pelko iskee lujaa päälle, yritän lohduttaa itseäni sillä että joihinkin asioihin ei vain voi vaikuttaa vaikka kuinka haluaisi. Pelko ei myöskään saisi estää elämästä ja sumentaa tätä hetkeä.