Hyvää tekevät rutiinit

Oon huomannut, että olen ihmisenä sellainen joka nauttii rutiineista ja siitä, että tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulla täytyy olla raamit ja suunta, jotta pysyn järjissäni. En siis oikein osaa elää sellaista elämää jossa en tiedä mitä teen ja missä olen viikkoa pidemmälle. Tämä on oikeasti aika rasittavaa, koska haluaisin olla enemmän sellainen ihminen joka elää spontaanisti eikä kamalasti ajattele tulevaa.

Vauva-arki on ollut sen verran hektistä, että niitä rutiineja ei oikein ole, tai ne vähät pyörii vauvan elämän ja tarpeiden täyttämisen ympärillä. Herätään aamulla yleensä siihen että tyttö kiukkuaa kun äiti ei jaksaisi herätä. Noustaan ylös, lämmitän maitoa ja vaihdan vaipan. Teen puuron ja yritän lusikoida sitä tytön suuhun, juon itse kahvia, napsautan yle puheen päälle. Arki ja sen täyttämät päivät toistuvat samanlaisina, mikä tuo ainakin itselleni tunteen turvallisuudesta ja siitä että arki on edes jollain tavalla hallittavissa. Äitiys on itsessään ollut kyllä aikaa, jolloin minusta tuntuu etten hallitse mitään, enkä saa mistään kiinni. Räpiköin vain eteenpäin ja yritän olla tipahtamatta kyydistä.

Mutta yksi rutiini on minulle elintärkeä ja tuo joka päivä hirveästi iloa ja hyvää mieltä. Kun tyttö yleensä nukahtaa yöunille, luen sängyssä kirjaa (puhelimelta, mutta kirjaa kuitenkin). Minulla on hyvinä iltoina yli kaksi tuntia aikaa lukea tai opetella Albanian verbejä. Ja joka ilta ehdin lukea ainakin tunnin! Se tuntuu uskomattoman hyvältä, koska en muista että olisin jaksanut lukea mitään sen jälkeen kun tyttö syntyi. Kaiken pienen ylimääräisen ajan käytin nukkumiseen, en todellakaan jaksanut tehdä muuta kuin nukkua. Nyt kun tyttö nukkuu melko hyvin ja herätyksiä on alle viisi yössä, yleensä vain muutama, jaksan jo keskittyä johonkin muuhunkin kuin sitä univelkaa vastaan tappelemiseen.

Toki vieläkään ei ajatus ihan kirkkaimmin kulje ja tuntuu että olen menettänyt taidon ajatella ja kirjoittaa. Mutta aion pitää tästä rutiinista kiinni, sillä se antaa hirveästi voimaa ja rauhoittaa ennen yöunia.

Haluaisin ottaa kirjoittamisen osaksi päivän rutiineja. Että kirjoittaisin joka päivä edes muutaman rivin. Kirjoittaminen on minulle rakas harrastus ja tapa ajatella, mutta jäänyt todella vähiin viime aikoina. Kirjoittamalla voin lukea sanoiksi mielessä pyörivät tuhannet ajatukset, tunteet, ilot ja surut, ja kun asioita kirjoittaa, vapauttavat ne tilaa jollekin muulle.

Haluaisin myös tallettaa nämä päivät ylös, jotta muutaman vuoden tai vuosikymmenten päästä voisin hymähtää sille epävarmalle tyttöselle, joka luuli olevansa maailman surkein äiti. Että voisin sitten vuosikymmenten jälkeen naurahtaa, että eipä olisi tarvinnut niin paljon pelätä elämää.