Kissani Jugoslavia
”He kysyivät sitä minultakin. Milloin maahanmuuttajien laiskottelu loppuu, milloin loppuu sosiaalijärjestelmään kuseminen, milloin tuo vastenmielinen makoilu ja naisten härnääminen. Toki ymmärrän, etteivät kaikki ole samanlaisia, esimerkiksi sinä, sinä olet poikkeus ja tuollaisia me ottaisimme tänne varmasti lisääkin, mutta suurin osa.
Ja minä sanoin, että tuollaisten ihmisten takia tämä maailma on alkanut sairastaa. Se yskii taukoamatta, koska se on saanut häkämyrkytyksen tuosta saasteesta, jota suollat. Mitä jos sinä joutuisit hylkäämään perheesi ja todistamaan läheistesi kuoleman räjähdyksessä? Tai jos olisit niin epätoivoinen, että kääntyisit jumalan puoleen, vaikket uskoisikaan siihen. Niin sinä tekisit, älä edes yritä väittää muuta.
Äläkä keskeytä minua. Niin, mitä tekisit, jos joutuisit muuttamaan uskoasi halveksuvaan maahan etkä voisi enää koskaan palata kotiisi? Jos joutuisit opettelemaan vieraan kielen vieraalla kielellä, miten nopeasti luulisit voivasi ottaa vastaan asiakaspalvelutyötä? Ei, älä vastaa, sillä en halua kuulla ääntäsi enää toiste. Älä enää koskaan puhu minule mitään, tämä oli tässä.”
Pajtim Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia on ihana ja ärsyttävä kirja ja jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Se on kuvaus kosovolaisesta perheestä, joka pakenee Jugoslavian sotaa Suomeen. Ennen kaikkea kirja on kertomus ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä, siitä miten yksin on silloin, kun joutuu aloittamaan elämänsä uudestaan uudessa maassa, jossa kulttuuri on erilainen ja kieltä ei aina ymmärrä. Se on kertomus myös järjestetystä avioliitosta, joka ei koskaan ole onnellinen, ja aviomiehestä, joka ei koskaan kiitä vaimoaan, vaikka vaimo pitää kodin järjestyksessä, hoitaa lapset, tekee kotityöt ja jopa silittää miehen alusvaatteet. Kirja on kertomus kulttuurista, joka kasvattaa naisista ”kunnollisia” naisia, jotka ymmärtävät olevansa miehiä varten ja heidän alapuolellaan. Kirja on myös kertomus siitä, miten ulkopuolisuus siirtyy sukupolvelta toiselle. Kun pakolaisena suomalaisuus on mahdotonta saavuttaa, töitä ei löydy eikä yhteiskunnasta saa otetta, kasvaa katkeruus ja viha. Elämä ei ala koskaan vaan kulkee paikallaan. Ulkomaalainen on aina ulkomaalainen, maahanmuuttaja aina maahanmuuttaja.
Kirjassa on kaksi kertojaa, Emine ja Eminen poika Bekim. Emine kasvaa Kosovon maaseudulla, jossa tytön tärkein tehtävä on kasvaa kunnolliseksi vaimoksi. Onneksi Emine on kaunis ja etevä kotitöissä, joten hänet naitetaan kunnolliselle, rikkaalle miehelle. Naisen tehtävä on olla vaimo ja äiti, mennä naimisiin, palvella miestään ja synnyttää hänelle lapsia, mieluiten poikia. Naisen arvo mitataan siinä, miten hyvin hän suoriutuu vaimon tehtävistään. Hääyön jälkeen avioparin vuoteessa ollut lakana ripustetaan kaikkien nähtäväksi, jotta kaikki tietävät, että vaimo on kunnollinen vaimo. Emine muuttaa häiden jälkeen miehensä perheen luokse asumaan. Hän on nyt miehen perheen omaisuutta, eikä tapaa juurikaan omaa perhettään.
”Bajram tarkkaili tulevaa aviovaimoaan, kuten asiaan kuului. Hän arvioi, missä järjestyksessä asettelin teelasit heidän eteensä pöydälle, ojensinko ensimmäisen lasin hänen isälleen ja sitten hänelle ja sitten minun isälleni, millä tavalla minä kaadoin teetä, teinkö siitä sopivan vahvuista, lopetinko kaatamisen oikeassa kohdassa, viimeisen viivan kohdalla, vai oliko minut opetettu huolimattomasti, oliko mahdollista että minun äitini oli, e deshtuar, kelvoton nainen, joka oli epäonnistunut tyttärelleen, miten miehiä kuului palvella.”
Eniten kirjassa pidin juuri Eminen tarinasta. Ehkä siksi, että en yhtään ymmärrä sitä, miksi naisten ja miesten välillä pitäisi olla niin paljon epätasa-arvoa. En voi sietää ajatusta, että nainen olisi miestä varten, mutta mies kaikkea muuta varten. Tasa-arvo on minulle todella tärkeää ja kiukustun, kun kuulen siitä, miten epätasa-arvoinen paikka maailma on. Epätasa-arvoa on niin miesten kuin naisten välillä, mutta myös eri ihmisryhmien välillä. En todellakaan asetu sellaisiin raameihin, jossa nainen on kodin hengetär, kun taas miehen tehtävänä on tuoda leipää pöytään.
” Kun minun isäni tuli tähän maahan, hänellä ei ollut yhtään mitään. Hänellä oli vaimo ja viisi lasta, maallista omaisuutta lompakollisen verran ja vihaa ja pelkoa tulvillaan oleva pää täynnä suunnitelmia, joita orjallisesti noudattamalla hänestä tulisi vielä se sama mies, joka Kosovosta lähti.
Näin minun isäni oli suunnitellut elämämme valmiiksi jo ennen kuin se ehti alkaa. Hänen kolmesta tyttärestään tulisi hyviä, tottelevaisia ja kunniallisia vaimoja ja kahdesta pojastaan vahvarakenteisia työläisiä, jotka palaisivat Kosovoon heti kun se olisi jälleen turvallista, menisivät naimisiin kosovolaisten naisten kanssa ja rakentaisivat mahtipontiset kotinsa toistensa viereen. Suunnitelma leiskui hänen päässään kuin taivaalla pienten nuotioiden lailla roihuavat tähdet, sillä mikään hänen suunnitelmassaan ei ollut epärealistista.
Opin puhumaan ja lukemaan kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Elämään sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden kulttuuria hän vihasi. Väittelemään asioista, joista hänellä ei ollut hajuakaan. Välttelemään häntä ja kaikkea, mikä häneen ja hänen elämäänsä liittyi: unohtelin äidinkieleni tavallisimpia sanoja ja aloin puhua sisarusteni kanssa suomea, ja vaikka saimme siitä kovan rangaistuksen, me jatkoimme, koska kukaan meistä ei halunnut hänen ymmärtävän.”
Bekim taas vihaa isäänsä ja toivoo isänsä kuolemaa. Hän halveksuu isänsä maailmankuvaa ja haluaa unohtaa ympäristön ja sen kulttuurin, jossa hänen isänsä ja koko perheensä on kasvanut. Hän ei koskaan ole oppinut tuntemaan isäänsä, eikä hänen isänsä häntä. Hänen elämänsä on kamppailua ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja vihan kanssa. Kukaan ei näe häntä eikä ole hänestä kiinnostunut. Hän hankkii Boa-käärmeen lemmiksi ja tapaa baarissa ”kissan”, joka taitaa olla ensimmäinen ihminen, joka on kiinnostunut hänen tarinastaan.
Kirjaa lukiessa mietin, miten surullista ulkopuoliseksi jääminen on. Viime kevään vietin kaksi aamupäivää viikossa apuopettajana suomen kielen kurssilla. Joka kerta kun lähdin sieltä, minulla oli hirveän hyvä fiilis. Sain opettaa suomen kieltä eri maailmankolkista tulleille ihmisille ja meillä oli kurssilla tosi mukava ja iloinen ilmapiiri. Keskustelimme eri asioista ja nauroimme, minäkin opin ihan valtavasti uutta. Kurssilaiset kertoivat omasta kulttuuristaan ja elämästään, ja sanoivat, että suomen kielen oppiminen on vaikeaa, koska ei ole ketään jonka kanssa kieltä voisi puhua. Yhteiskuntaan taas ei pääse kiinni, jos ei osaa kieltä.
Puolisoni on kotiutunut tänne todella hyvin, sillä hän puhuu suomea erinomaisesti. Hän on sanonut, että Suomeen tuleminen on avannut hänen silmänsä, opettaneet hänet näkemään maailmaa eri perspektiivistä kuin ennen. Hän on sanonut, että Suomi on opettanut hänelle valtavasti elämästä. Mieheni on sanonut, että ajatusmaailmaltaan hän on muuttunut Suomessa olonsa aikana, eikä enää ajattele niin mustavalkoisesti kuin aiemmin. Kotiutuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä että pitäisi unohtaa oma kulttuurinsa ja juurensa.
Yhden tuttavan kanssa keskusteltiin siitä, että onko meillä valkoisilla feministeillä oikeus kertoa muille, eri kulttuurista tuleville, miten heidän tulisi toimia. Olisi hyvä muistaa, että ne asiat, jotka me helposti koemme ongelmina ja tasa-arvon vastaisina asioina, voi olla toisille asioita, jotka eivät ole ongelmallisia. Meidän tapamme ja ajatusmaailmamme eivät ole ainoita oikeita, mutta tietysti on hyvä vaatia tänne muualta muuttavia noudattamaan muutamia tiettyjä periaatteita. Kulttuuriin vedoten ei todellakaan saa käyttäytyä tavalla, joka rikkoo jonkun toisen ihmisarvoa.
Hyvä kirja on sellainen, joka saa ajattelemaan. Tästä kirjasta riittäisi teemoja ja asioita pohdittavaksi vaikka kuinka. Erinomainen kirja siis, suosittelen lämpimästi!