Täällä taas, edellisen blogipostauksen olen kirjoittanut reilusti yli vuosi sitten.

Mitä on ehtinyt tapahtua vuodessa? Hurjan paljon asioita. On ollut koronaa, koronaa, koronaa ja vielä kerran koronaa ja vuosi on oikeastaan mennyt aika lailla kotona, sosiaalisia kontakteja vältellen. Minun introverttiluonteeni on toisaalta nauttinut sellaisesta, että saa luvan kanssa kyhjöttää kotona ja kuluttaa sohvaan takapuolen painaumat, mutta silti kaipaa sitä normaalia elämää, jolloin ei tarvinnut vetää maskia kasvoille kauppareissun ajaksi eikä kaikkialla ollut käsidesipulloja.

Vuoden aikana meidän ihanasta tytöstä on kasvanut vielä ihanampi, jos se enää voi olla edes mahdollista. Tyttö on nyt 2-vuotias, kipakka ja tulinen nuori neiti, joka rakastaa lauluja, hyppimistä ja pomppimista ja joka nukkuu yöt heräämättä! Aika siistiä! Minä olen siis vähitellen palautunut vauvavuoden univelan aiheuttamasta kestoväsymyksestä ja elämässä on tällä hetkellä reilusti enemmän värejä kuin vielä vuosi sitten. Ihan sen vuoksi, että nukun yöt suhteellisen hyvin. Tytön sanavarasto on jo hurjan laaja ja tyttö puhua pulputtaa jatkuvasti. Kun tulen töistä kotiin, tulee tyttö luokseni, ottaa kädestä kiinni ja sanoo ” Äiti, leikitään yhdessä”. Tyttö myös usein komentaa: ” KATO!  ” EI MATKI MUA” 😀 Ihana lapsi ja tuo meidän, ja monen muunkin elämään hirveästi iloa ja valoa. Saispa sitä lapsen energiaa ja elämäniloa pullotettua tai säilöttyä kapseliin, jota voisi sitten tarpeen tullen nauttia!

Heinäkuun puolessa välissä irtisanouduin kaupan kassan hommista (hyvästi croisanttien paistovuorot ja pakkaskuorman purkutalkoot) ja pidin lomaa lähes kuukauden. Elokuun puolella aloitin uudessa työpaikassa, jonka saaminen oli minulle kuin lottovoitto. Olin salaa hemmetin ylpeä itsestäni, sillä tulin valituksi 160 hakijan joukosta. Elämä on aika hulvatonta: olin pari viikkoa aikaisemmin kirjoittanut tavoitteekseni saada uuden työn ja sitten sainkin puhelun, jossa kysyttiin, tulenko töihin. Sattumaa tai johdatusta, mutta minä olin hirveän tyytyväinen! Pidän nykyisestä työstäni hirveän paljon, sillä se on haastavaa, mutta antoisaa ja tunnen oikeasti auttavani ihmisiä. Tunnen, että teen yhteiskunnallisesti merkittävää työtä ja merkityksellisyys on juuri se, joka minua motivoi. En välitä korkeasta palkasta tai hienosta tittelistä, minulle tärkeää on tehdä työtä jossa viihdyn. Työssäni kohtaan päivittäin koko hyvinvointiyhteiskunnan elämäntarinoiden kirjon ja aika usein mietin sitä, miten vähällä sitä sittenkin on itse selvinnyt. Kulutan päivittäin noin kaksi ja puoli tuntia bussissa, sillä työpaikkani on toisessa kaupungissa, reilun 70 kilometrin päässä. Työpäivät venyvät siis pitkiksi, mutta ainakin bussissa voi aamulla jatkaa kesken jääneitä yöunia.

Hyvin tavallista elämää siis, yksinkertaista, mutta sellaista, josta itse nautin ja tunnen tyytyväisyyttä. Kirjoittamisen pariin on ollut ikävä, ehkä tämä blogi tästä aktivoituu taas!