Valkoinen Saari
Pikkuhiljaa elo alkaa tuntumaan normaalilta Meksikossa, muttei liioin arkipäiväiseltä. Lämpöön ja aurinkoon sekä uusien ihmisten kasvoihin, jotka tulevat ja menevät, niihin vain tottuu. Yleensä. Useimmiten.
Mutta paikat täällä ovat niin erilaisia, että jokainen alue, tunnelma, majapaikka, ranta, hiekkatie, katukahvila saa joko haukkomaan henkeä kauneudesta ja ihmeellisyydestä tai sitten suivaantumaan kauheudesta. Cancunissa jenkeille tehdyt puitteet olivat raivostuttavia. Älytön meteli, hyökkäävät kojumyyjät, teeskentelevä meksikolaisuus.. Tosin tuskin mitkään paikat minne tieni vie, ei varmastikaan ole aivan autenttisia, muttei toivottavasti koskaan samanlaista kuin siellä. Päivä riitti. Tai no mitä nyt menin kite surffaripoikieni kanssa heidän vikana iltana juurikin yhteen tuollaiseen jenkkituristeille suunnattuun raflaan. Se oli lystiä se. Pakko myöntää -pojkarnat osasivat sen rentomaisen ja vekkulimaisen asenteen.
Suunnitelmani matkustuspaikosta ovat muuttuneet virran vain vetäessä mukaansa.
Naisten saarella tosiaan tavattiin mukavia sekä elämänriemua omaavia koti-Suomen naapuripoikia ja kuinkas ollakaan vietimme ystäväni kanssa parisen päivää laatuaikaa näiden seurassa. Tuulen tullessa takaisin, he ryntäsivät takaisin Isla Blancalle ratsastamaan aalloilla. Päivä sen jälkeen, yö hengailtuamme Cancunissa, jotta kaveri pääsi suht iisisti takaisin kentälle ja himaan, löysin itseni kite surffareiden taivaasta, valkoiselta saarelta.
Siellä ei ollut juuri mitään. Ei baareja, joissa juoda tequilaa meksikolaisen bändin soittaessa vierellä, ei ravintoloita, joissa syödä kalliisti, ei turismia, ei kojuja, ei odotuksia illan suhteen. Vain hiekkateitä, nurmikkoa, rantaa, merta, villiintynyttä kasvillisuutta.
Siellä vain oltiin. Askeettisesti ja pienesti eläminen toi rauhan kiemurtelevaan mieleeni. Sen yhden vuorokauden viettäminen Cancunissa ehti tehdä jo tehtävänsä ja saada aikaan suurta levottomuutta. Niin kuin Helsingissä aika ajoin.
Se on kumma miten eri paikolla on oma vaikutuksensa. Isla Blanca ja tämä Ikarus, on ehkä ensimmäinen rauhan tyyssija reissullani, missä en kaivannut mitään erikoista, missä joogajan mieleni rauhoiti siten, että sain siellä irti eniten harjoituksistani. Tietyllä tapaa tuntui, että koko päivän vain meditoin. Sielu lepäsi.
Kourallinen muista ihmisiä meidän kuuden lisäksi, saksalainen, italialainen, espanjalainen ja meksikolainen. Sekä viisi kuusi koiraa, jotka juoksivat surffaireiden perässä yrittäen saada varjoa kiinni ja ruuan aikaan napittivat silmillään mahdollisesti tippuvia ruuanpaloja.
Ikaruksessa oli ihana ja yhteisöllinen perusrytminsä.
Olin lomalla lomalta.
Aamupala tehtiin ja syötiin yhdessä. Pojat lähtivät kite surffaamaan, minä tein aamuisen joogaharjoitukseni. ”Capitan” tuli hakemaan mut niiden mestoille ja pääsin tutustumaan kite surffauksen saloihin. Lounas yhdessä, chillailua nurtsilla tai riippumatossa. Taas surffausta, ja minä juoksin päivittäisen reilu tunnin lenkkini heidän luokse ja takaisin. Kulkukoirat räksyttivät perässäni jokaisen kiemurtelevan tien mutkissa. Sitten jälleen kirjan lukua..
”Master Chef” Olofin johdolla valmistettiin illallinen, joka tottakai yhdessä. Ajoissa mentiin nukkumaan ja aikaisin ylös.
Kerran käytiin auringonlaskuun surffaamassa. Aika upeaa.
Voisin hyvin kuvitella itseni tällaiseen elämäntyyliin. Seurata tuulta eri qpuolille maailmaa…Niin ja Naisten saarella sain tietää, että mayakulttuurissa perhostatskat vatsassani tarkoittaa etelätuulta ja pöllöni korvan takana pohjoistuulta. Oho.
Poikien lähtöpäivänä heidän vuokra-jeeppinsä lopetti toimintansa. Aikamme yritettyä käynnistää naapurikalastajien avulla autoa tuloksetta, italialainen heitti meidät kentälle pakullansa. En ole varmaan ainut ihminen tässä maailmassa, joka ei pidä hyvästeistä. Nämä olivat tuskallisemmat vähään aikaan. Ei kai siitä sen enempää..sain kyydin Puerto Juarezille, satamalle josta lähdin takaisin Isla Mujerekselle.
Täällä on taas hyvä olla hetken. Ja miettiä mitä tuli taas koettua.
Hengähtää tovi itekseen ja sitten jatkaa matkaa.Rakkautta.