Que buena es la vida
Elämä on ollut ihmeellistä, vaihtuvaa ja raskasta.
9 Viikkoa takana, ilman kotia, ilman paikkaa missä tuntea vanha lämpö, turvallinen henkäys ja.. Ja sellainen tunne mikä on oma keittiö, kahvikuppi, arjen valitus sekä taika koira, coronan baaritiski ja ystävät rakkaat.
ystävänpäivänä odotin bussia belizestä guatemalaan.
Ei paratiisissa tunneta valitusta, surua, kaipausta. Elän parasta aikaa. Itse valitsin. Sunnuntaikrapulat, maanantaityöt..ei niitä ole. Olen vieläkin vähän väsynyt.
Matkustin 7 päivässä meksikosta belizeen, belizestä guatemalaan, guatemalasta Meksikon chiapasiin. Sieltä muutamassa päivässä oaxacan kautta Guererroon. Tänne Zihuatanejoon. Tikalissa, Guatemalassa, heräsin aamulla neljältä kuulemaan huutoapinoita mayapyramidit päälle. Sinne kuljin viidakon läpi pimeässä, Muiden kanssa.
Ja huomasin että verkko toimii puhelimessa. Laitoin äidille viestin. Olla korkealla, viidakon yläpuolella. Puhdas, suuri, arvoituksellinen luonto silmiesi edessä. Parhautta maailmassa. Tuli äitiä ikävä.
kahvia guatemalassa, bussimatka meksikoon ennen jokea.
Floresissa nukuin huoneessa, joka oli puuhun rakennettu. Herätys oli neljältä aamulla, matka Meksikoon kesti kauan. Tosin venematka yläjokea rajan yli oli jännä kokemus.
Niin kokemuksia nämä kaikki nuo.
Nyt 4 viikkoa jäljellä. Paras ystäväni tuli tänne. Tuntui, että näimme vasta eilen. Silti. Silti pienet laatikot päässäni avautuivat kotiin.
En halua palata takaisin, palata vanhaan. Ja toisaalta. En halua jäädäkään. Tai en tiedä. Ei kannattaisi murehtia. No vale la pena.
En murehdi. Mietin. Pohdin. Punnitsen.
Kuukausi sitten tapasin miehen, joka pyöräytti ajatukseni ympäri sekä toisaalta, samalla vahvisti tuntemuksiani kaikesta mitä olin ajatellut parisuhteesta, miehistä, elämästä ja itsestäni. Kun hän lähti kotimaahansa, olin kuin ajelehtiva vene vailla toista soutajaa, pienessä kirkkaan sinisessä laguunissa, missä on niin kaunista, mutta yksinäisen raskasta ajoittain. Airojen kanssa.
Hoomoilaisena olen vaeltanut siitä laguunista jokia ja virtoja pitkin maailman timantteihin, parkkeerannut laitureiden nokkiin ja ajelehtinut uusiin paikkoihin, kauniimpiin laguuneihin. Tiedän, että vielä on päiviä jäljellä, suunnitelmia toteuttamatta, suunnitelmia muutettavissa.. ennen kaikkea olla onnellinen kaikesta tästä. Samaan aikaan olen tyttö, joka on hämmentynyt. Kenties tulen löytämään jotain vielä. Ehkä löysin jo. Mutta on vielä jossain lisää. Sen tiedän.
Elämä Suomessa on mennyt muilla hirveää vauhtia eteenpäin. Siellä on tapahtunut valtavasti kauniita asioita, ja surullisia. Olisin monesti halunnut olla tukena, tai olla läsnä ja vieressä toisten onnesta. Edelleen, itse valitsin lähtöni.
tässä vedetään kookosta urpo ilme päällä
Olen onnekas, että saan vielä viettää päiviä rannalla, öitä busseissa, tutustua ihmisiin ja nauttia lämmöstä.
Ja kotona, olen mammonnallisesti köyhä, mutta muuten rikas.