Kuvia kaikesta Mahahualista
Olin viikon verran Mahahualissa ja huolen musta piti kanadalainen perheeni. Tai siis he, enkä mä vielä tiennyt, että meistä tulee kuin pienisuuri perhe. Niin upeaa!
Isoveljeni entisen lätkäkaverin nykyisen kotimaan kaverukset vanhempineen otti mut suojaan lämpimällä otteellaan.
Kaupunki on Othon P. Blancothe kunnassa, valtio Quintana Roolla, joka on Jukatanin niemimaalla Meksikossa, lyhyen matkan päästä Belizestä koilliseen.
Mahahual on ollut aikoinaan rauhallinen ja pieni kalastajakyläkaupunki.
Nykyään suurten risteilyalusten satama ”Puerto Costa Maya” tuo joka toinen päivä sinne suuria aluksia, joista leviää laumoittain hyvinkin hyvin rikkaita ihmisiä juomaan, shoppailemaan, uimaan, vesiskootteroimaan ja mönkijöillä sekoilemaan.
Tuossa on kanukkiperheen poika. Ihan yksi lemppari-kundeista koko reissulla.
Mahahualissa on pehmeät hiekkarannat, olkikattoisia palapaksia, useita baareja, ravintoloita ja kauppoja.
Siellä on myös lyhyen matkan päästä maalta koralliriutta Banco Chinchorro. Sen kauneus on upeasti esitellään läpi vuoden 2009 semi–dokumenttielokuvan ”Alamar” Pedro González–Rubio.
Me käytiin kalastamassa tuollaisella isolla veneellä. En oikein tiedä oliko siinä vain kyse fiiliksestä että mennään kalastaa, vai haluttiinko siinä oikeastikin kalaa.. noh. Juomaa ainakin riitti. Sillä kerralla ei saatu fisua, mutta pahan olon sain.
Hurrikaani Dean vaurioitti Mahahualia, ja tuhosi suuren osa pikku kylästä elokuussa 2007. Parisen vuotta on kestänyt laittaa ja rakentaa se uudelleen, jotta siellä taas turismi kukoistaa pikkuhiljan.
Edelleen siellä on paikkoja joissa näkee hurrikaanin tuhon, eniten ehkä pidin niistä brutaaleista maisemista kuin kiiltävistä pintakuvista. Mutta olihan se luksusta viettää aika luksuselämää. Täytyy myöntää. Voisin viettää rannoilla päiviä jos toisiakin, sekä poikien kanssa oli hulvatonta. Huumori oli toisinaan hieman hankala ymmärtää, mutta ehkä olisi vaatinut toisen viikon päästä sisälle oikein kunnolla.
Sain asua Pirates&Roses ravintolassa, luultavammin tuo huoneeni oli aikoinaan lava bändeille. Perhe oli siis ostanut itsellensä ravintolan ja kunnostanut sen kodiksi. Yläkertaan oli rakennettu kunnon asunto ja terassit. Me ”lapset” asuimme alakerrassa, jonne oli tehty loossienkin ympärille tuollaiset huoneet. Erittäin ihanan kekseliästä, hauskaa ja idyllistä. Meillä oli siellä vielä oma baaritiskikin!
Grillailimme muutamia kertoja kattoterassilla ja perheen pojat välillä joogasivat meille. Tuossa toisessa kuvassa taas näkyy paikallisten kotia. Onhan siinä radikaaleja eroja. Vai mitä.
Lounas toisinaan jäi kookospähkinöiksi, toisinaan suurinta herkkua oli katkaraputacot. Oh, on niin ikävä tuota ulkona syömistä ja noita ruokia!
Pääsääntöisesti päiväni kuitenkin alkoi aamulenkillä, sitten joogaa katolla, jonka jälkeen aamiainen ja sitten rannalle löhöämään. Matkallani kävin yhden ainoan kerran hierojalla, kun sain kinuttua kaveriltani ystävänpäivälahjan tai jotain.. olin taivaassa…!
Tuollaisella autogolkärryllä sitten siellä mentiin joka paikkaan.. ja uljaana on naapurin talo.
hurrikaanin jälkiä, jotka on alkanut elämään omaa elämäänsä.
Niih, päätoimisesti olin kuitenkin rannalla. Ja luin Siisti Kosto -kirjaa.
Aivan varmasti menen takaisin seuraavalla reissullani, jos kutsu käy.