Kyyneleinen tyttö halasi argentiinalaista ystäväänsä DeFen kentällä. Olimme odottaneet tunnin verran tietoa, että voisiko sittenkin tämä chica llorosa jäädä yhdeksi yöksi Mexicoo ja saada siitä hyvästä 600 euroa.Vapaaehtoisuudesta. Ei ne tarvinnut. Jätin hyvästit Pericolle, suuntasin turvatarkastusta kohden, viimieiset kädenheilutukset ystävälle rakkaalle jonka koti oli myös mun koti. Koti, jossa ei aina toiminut lämmin vesi, tai vettä ei tullut lainkaa, mutta missä oli lämmin puheensorina, iltaisin ihmisiä punaviinipäissään metelöimässä, kahvintuoksua aamuisin ja yöllä näki ikkunasta tähtiä sekä lentokoneita. mä pidin olla siellä. ihan vieressä oli ihana baari, jota kutsuin Looseksi. Sitten rafloja, comida y correr ruokaa sai 45-50 pesolla. menu oli keitto, riisi tai pasta, ja sit joku lihaisa tai kasvisvaihtoehto ja jälkkäri. ja tortilloja tietty. omnom.

joitain ihmisiä kun reissatessa kohtaa, ja hyvästejä jättää, ei tule ikävä, ei tule kaiho, ei tule suru vaikka tietä ettei ehkä koskaa näe tätä ihmistä ikinä. mutta jotkut ja ne harvat jäävät mieleen. Jo ajatuskin että oliko tämä viimeinen kerta kun näemme saa itkemmään. Luz, Mali ja Perico ovat olleet tällä reissulla selalisia jotka pysyvät aina mielessäni. ja vaikka niin moneen tutustuin, osaan jättää ne kohtaamiset siihen hetkeen, se kuuluu kiertävän ihmisen elämään.

mulla oli hengähdyspaussi saksassa. söin suklaata jotka säästin lennolta meksiko-frankfurt.

mietin, mitä jäi käteen. fyysisesti.. noh. murtunut varvas, kasvojen iho meni huonoon näppyläkuntoon, jaloissa rupia, selkä meni huonompaan kuntoon (aijai kiropraktikkoani), lokakuussa revähtänyt jalka alkoi vihoittelemaan, hiukset poltii aurinko oranssiksi ja vaaleaksi ja haparoiksi, ne rastoittu tai takuttu.. ja tosiaa, espanja ei kauheesti parantunut ja englanti huonontu ja suomi sekaisin meni.

löysin kuitenkin henkisen polkuni, tutustuin herkempään ja nöyrempään puoleeni, astenteeni muuttui ruahallisemmaksi, nauravaisemmaksi, kepeäksi. tiedän enemmän minkälaista elämää en halua. ja paljon paljon muutakin mitä en osaa edes sanoiksi pukea.sitten ne maisemat, tapahtumat, rakkaus, seikkailut, hetket, ihastumiset, ajat, luonnonmullistukset, tanssiminen, syöminen, kulttuurien väliset kohtaamiset.. voi että. ma niin pidän meksikolaisesta meiningistä ja toisinaan en. mutta maailma on taas näyttäytynyt kauniimpana, minkä unohdin oravanpyörässä, kiireessä murheissa ja suorittamisessa. noihin ajautuu vääjäämättä jollei pidä varaansa. yhtäkkiä on vaan paha olla eikä tiedä että se johtuu yhteiskunnan oksentamisesta sun intuition, oman tien ja sisäisen energia päälle.

elämänrytmi päänsisällä on hidastuntu. meillä on vain tää yksi elämä, minne meillä on siis kiire. mä jatkan siesta- manana- ja ei yksi bisse janojuomana ole paha -elämän.

Elämänsiesta.