niin tuo vuosi 2011 meni vaan nopeasti. se alkoi kirpeässä ja pirunmoisessa pakkasessa, josta äkkiä pakenin thaimaan lämpöön. vuoden aikana kävin kolme kertaa berliinissä, joista yksi kerta oli kuukauden pituinen irtiotto sekä taisin äidinkin kanssa pistäytyä tallinassa. 

ja tuo naurun, kyynelten ja lempeyden sekä kohtaamisten, pysähtymisen ja tienristeysten vuosi päättyi meksikossa, monterreyn cerro de la sillan vuoren eteläpuolen juurella. 

Cerro de la Silla taustalla. Ystäväni ja Micaela perra.

vuoden 2011 viimeisen päivän aamuna lähdin meksikolaisen ystäväni 50 -vuotiaan isän kanssa kiipeämään antenna vuorelle. nimi tulee siitä, että sen huipulla on tv-torni, joka on toinen maamerkki, cerro de la sillan lisäksi. vähän niin kuin berliinissäkin on se omansa. 

reitti on 5,2 km pitkä, ja tasaisella maalla sellainen ei tuntuisi missään, mutta kun alkaa kulkemaan 1,8 km korkeuteen, loppuu ilma keuhkoista jo alkumetreissä, ilma on niin ohutta. vaikeakulkuinen, ja kivikkoinen tietä eteneminen vaatii happea. ja hitosti. haukoin henkeä. minua pyörrytti, jaloissa vapisutti ja tunsin silmissä mustia syöviä pisteitä.

senor raul pisti minut istumaan, tarjosi appelsiinin ja sanoi hengitä.”no tiene prisa”. ja siinä istuin. ”pinche finlandesa” ajattelin. pakko se oli jatkaa matkaa. halusin nähdä kaupungin korkealta. otin riskin, sillä enhän tiennyt paheneeko olo vai onko pian taas kaikki hyvin. pelko olisi voinut saada minut kääntymään, mutta luotin senoriin ja kuljin hänen perässään. hän osasi hieman englantia, minä puolestani auttavasti espanjaa, joten juttelimme omalla tyylillämme ja viihdyimme toistemme seurassa. 

2500 metriä. puolivälissä kulkua, pari kilsaa ja monta hikikarpaloa kuljettuamme, pääsimme tasanteelle. näky oli upea. mutta päämäärään oli vielä matkaa jäljellä. senorin sisulla ja kannustuksella jatkoimme matkaa. oli paljon helpompi hengittää. lihakset jaloissa tekivät töitä puhtaamman hapen voimin. 3500 metriä. tie tosin muuttui vaikeakulkuisemmaksi ja jyrkemmäksi. (ihan kuin se ei olisi sitä ollut jo..) 3800 metriä. pysähdyimme usein. 4150 metriä. pidimme taukoja.4550 metriä. jossain vaiheessa, monia kertoja ”raul no okay pero vamos a continuar ” 5000 metriä. mutta silti, silti ponnistelimme askel askeleelta. en tiennyt mitä odottaa, ja sanoinkin senorille, että voimme kääntyä takaisin. ”no retorno! 200 metros, rita, solo 200 metros!” 

siellä huipulla ymmärsin miksi senor halusi meidän jatkavan. ymmärsin tämän luonnon, maan ja elämän ihmeen, tarkoituksen sekä kauneuden. 

unelmat ovat tehty toteuttavaksi ja oman tien ennustusmerkkejä on seurattava. muistin miksi tein paljon töitä, muistin minkä takia jaksoin taistella joitain asioita läpi töissä ja miksi luovuin toisista asioista tämän kolmen kuukauden irtioton takia sekä naurahdin peloilleni ja murheilleni kuinka pärjään täällä. ennen kaikkea muistin taas, että on mahdottomuus tietää mitä perillä on ellei mene ja katso. toisinaan se tie ei ole kaikkein selkein ja tasaisin askeltava, mutta itsensä kuunteleminen, luottaminen itseensä toisten tukeen sekä siihen, että kaikki kääntyy aina parhain päin auttaa etenemään. pitää antaa vain odottamattomille tilanteille tilaa tapahtua. 

monterrey

​Serro de la Silla