Yksinäinen taiteilijasielu. Tai sitten vain väsynyt.

Väliaikaiskotini ajat ovat pian luetut osaltani. Pian olen taas Helsingissä, mukanani värikkät ja vauhdikkaat muistot Berliinistä. Sekä parit kengät, pinssit, vaatteita sekä sen sellaista. Tietenkin.

Eilen vietin pitkästä aikaa hiljaisen illan kotona. Lainasin ystävältäni Miesten vuoro -elokuvan. Se pisti hiljaiseksi. Miesten keskustelu yksinäisyydestä ja rakkauden menetyksestä, kauniista ja läheisistä hetkistä elämässä oli tavattoman koskettavaa. Yht’äkkiä tajusin, että täällä olen jutellut ainostaan kahden naispuolisen ihmisen kanssa. Nekin hetket ovat olleet seurueessa, ei lainkaan kahden kesken. Sekin pysäytti.

Elokuvan aikana tunsin olevani huomaamaton kärpänen katossa. Tunsin jopa olevani luvatta kuuntelemassa ja seuraamassa heidän saunomista. Kuinka eri lailla he puhuivat kokemuksistaan, tunteista ja juttelemisen taidoista ja sen tärkeydestä kuin naiset. Heidän sanoinkuvaamaton ystävyys oli niin hienoa. Käytinkö jo sanaa kaunista?

Ja tuliko minun ikävä naisystävieni seuraa. Tuli. Täältä lähden yhden parhaan naisystäväni luokse asumaan vielä hetkeksi. Ystäväni sinisessä talossa kerään ja imen naiseuteni, empaattisuuteni ja teehetkissä puutarhassa valan itseeni lempeyden sekä pehmeyden. Lievitän rämäpäisyyteni, joka kasvoi täällä miesten parissa. Sitten menen omaan kotiini kolmeksi kuukaudeksi, kunnes on Meksikon vuoro. Kolme kuukautta taas tien päällä.

Tänään on kuitenkin vielä hardcore punkia SO36:ssa.

Cheers for that.