Joukkuevoimistelu & keho: piinkovasta perfektionismista keskeneräisyyteen ja pehmeyteen

Tänään aiheena on kehonkuva ja sen kokemat muutokset viime vuosina. Rajaan sen pääosin voimistelu-urasta seuranneisiin muutoksiin ja kipuiluihin sillä muutoin postauksesta tulisi älyttömän pitkä. Aihe on minulle pitkään ollut ’lukossa’ ja arkistoissani on muun muassa olemassa yksi runo-teksti, jota en ehkä koskaan saa valmiiksi. Päätin siis lähestyä aihetta toisesta kulmasta.

Sisältövaroitus: syömishäiriöinen käyttäytyminen

 

En tunne ainuttakaan naista, jolla ei olisi jokseenkin kimuranttia suhdetta kehoonsa ja ruokaan. Se problemaattinen suhde muotoutuu vuosien saatossa reaktiona muun muassa ympäristöön, kulttuurin istuttamiin ihanteisiin, roolimalleihin ja elämänkokemuksiin ja muotoutuu sitä kautta kaikilla omannäköisekseen. Samaan tapaan tämä yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa avata silmiään miesten kamppailuille kehonkuvansa ja itsetunnon kanssa. Muistutettakoon siis, että tämä ei ole vain naisten ongelma.

Rakastin voimistelua palavasti siitä asti, kun aloitin 9-vuotiaana eli joulukuussa 2005. Minä ja voimistelu, täydellinen pari, täydellinen sitoutuminen! Vaikka olin muuten arjessani ujo, rakastin olla lavalla ja saada näyttää siellä mitä osasin. Käytin paljon aikaa tutkien vastustajajoukkueita, heidän blogejaan, tulevan kauden teemoja ja kesätreeni-uutisia. Myös Youtubesta käsin koreografioiden pilkuntarkkaan ihailuun meni tunteja ja tunteja.

 

IMG_0034.JPG

 

Niihin yhdeksään vuoteen mahtuu paljon muistoja: kun räväkkä baletinopettaja heitti minut ulos tunnilta naperona 11-vuotiaana koska kaivoin nenää (ei mikään paras hetkeni), kaikki ne kisabussin takapenkki-jengin kuiskailut ja jaetut salaisuudet, kun määränpää oli milloin missäkin ympäri Suomea. Kaikki se toiveikkuus, että valmentajien suorittam ’arvonta’ suo mieleiset huonetoverit treenileireillä Lohjan kisakeskuksessa. Voitot ja ne karvaat häviöt sekä niistä hidas toipuminen ja silti maanantaina aina treenisalille raahautuminen. Siltakaadot ja ristarit koti-bileissä koska muille näyttämisen halu oli pohjaton. Kun pokaaleista alettiin nauttia vähän sitä ’miestä vahvempaa’. Kaikki ne tavat, joilla epävarmat 15-vuotiaat puhuivat toisistaan selkänsä takana, kun kehityskaudelle tyypillinen dramaattisuus vyöryi vuorovaikutussuhteisiin.

Voimisteluharrastus täytti psykologisia perustarpeita kuten pätevyyden tunnetta, sosiaalista yhteenkuuluvuutta, kiintymyksen, läheisyyden ja turvallisuuden tunteita. Niitä etsittiin ja ne löytyivät joukkuetovereista ja rakkaista valmentajista. Treenikaverit olivat aina juuri ne parhaat kaverit, joiden kanssa koettiin yhdessä paljon ja jaettiin paljon.

Vuosien saatossa kilpailuvietti kasvoi erittäin suureksi. Joukkuelajista kun on kyse, onnistumiseen tarvittiin totta kai koko joukkueen onnistuminen. Kilpailusijoitukset olivat itselleni ison osan ajasta pettymyksiä, jotka aina nakersivat enemmän tai vähemmän sisuksiani. Vaadin itseltäni ihan hirveästi ja oli hankalaa olla vaatimatta samaa joukkuetovereilta, joskin myös ehkä epäreiluakin. Olen voimisteluajoille osittain velkaa kiinnostuksen psykologiaan. En kyennyt ymmärtämään miksemme usein onnistuneet kilpailulavoilla yhtä hyvin kuin treenisalilla, vaikka psyykkinen valmennus ja muut keinot tulivat kuvioihin kun tiiminä pyrimme murtamaan ramppikuumetta ja muita alisuorittamisen syitä. Urheilupsykologia alkoi kiinnostaa siihen aikaan, vaikkei kiinnostus nykypäivään olekaan säilynyt vaan on muuttanut muotoaan.

 

’Me ei koskaan oltu niin hyviä kuin olisin halunnut.’

 

Sitten tuli se aika, kun itkeskelin. Loukkaantumiset kuuluvat huippu-urheilijan arkeen. Itku pukuhuoneessa. Tuijottelu peiliin treenihallin vessassa. Ehkä se on jotenkin verrattavissa siihen tunteeseen kun rakastaa jotakin niin paljon, eikä voi ymmärtää miksi se sattuu niin paljon? Itku matkalla kotiin treeneistä. Itku kotona, jossa pakastimen kylmäpusseista tuli vakiokamaa. Silti hammasta purren ja Buranan voimalla painelin menemään eteenpäin.

 

IMG_0121.JPG

 

Kilpailuvietti ja voitonjano yltyivät entisestään. Tuli kaipaus hakea menestystä muualta sillä jatkuvat sijoitus-pettymykset turhauttivat. Muutto pääkaupunkiseudulle? Vaihtoehto löytyi lähempää. Sen seurauksena olin joitakin kuukausia toisessa joukkueessa siskoni kanssa kokeilemassa siipiäni. Se oli lopulta kuitenkin henkilökohtainen fiasko. Uudessa joukkueessa oli isolta osin ikävää ja erilaista meininkiä. Tavat olivat vieraat – liian vieraat – sellaiset, joihin ei vaan vieraassa, ’väärässä’ joukkueessa kyennyt sopeutumaan. Vaatimukset ja treenin painopisteet olivat eri kalibeeria: joissain asioissa korkeammat ja joissain matalammat. Joku tosi paha kulttuurishokki yhdistettynä koti-ikävään/kaiken vanhan kaipuuseen varmaan tuntuu samalta. Inhottava soppa, jonka itse itselleen keitti, kun sivuutti oman intuitionsa voitonnälkäisenä nuorena naisena. Tietenkin silloin turhautuneena ja hämmentyneenä katse alkoi suuntautua treenisalilta muualle. Kaikkiin niihin muihin jännittäviin asioihin kuten poikiin ja kapinointiin, ikää kun oli ne kipeät 16 vuotta. Viimeinen niitti fiaskoon oli kuitenkin se, että suhde omaan kehoon muuttui siinä ’joukkuehyppely-ajassa’ peruuttamattomasti pitkäksi aikaa.

Mikä onkaan avain onneen, menestykseen, vihdoinkin tyydytettyyn voitonjanoon? Kuiske levisi voimistelupiireissä kulovalkean tavoin. Oli ohjeistuksia yläpuolelta. Isommassa mittakaavassa pikkutytöistä alkoi niihin aikoihin kehittyä hyvännäköisiä nuoria naisia mutta osasta samalla huonovointisia sellaisia. Totta kai perfektionistina minä halusin nipistää kaikesta mikä voisi olla menestyksen tiellä. Rasvaprosentista muun muassa. Ajattelin, ’jos menestys voisi sittenkin olla kiinni rasvaprosentista, haluan käydä toimeen.’ Aloimme pitää ruokapäiväkirjaa ensimmäistä kertaa. Koko tilannetta vaikeutti se, että juuri siihen aikaan kokeilin e-pillereitä sillä kovan treenimäärän takia kuukautiseni olivat jo vuosia olleet erittäin epäsäännölliset. E-pillerit kuitenkin nostivat painoani ja kerryttivät nestettä enkä osannut suhtautua kehoni muutoksiin ymmärryksellä vaan lähinnä kauhulla ja panikoimalla. Kun mikään muu ei tuntunut olevan hallinnassa omassa arjessa tai kehossa, tuntui luonnolliselta kontrolloida niitä asioita, joita koki pystyvänsä hallitsemaan.

 

Syömättä jääneet Kisakallio-jälkiruoat.

Nälän viereen nukkumaan.

Suoraan sängystä aamulenkille rasvanpolttoon.

 

Tuntui luonnolliselta ja tyydyttävältä alkaa viedä kehoa äärirajoille sekä treenisalilla että ruokavaliollisesti. Jonkun aikaa tuntui hyvältä raataa menestyksen ja hyväksynnän eteen. Selata tuntikausia ruokakuvia Instagramista koska se on ’melkein sama asia kuin että itse söisi.’

 

Ruokapäiväkirjasta (2013):

Tölkkiananasta ja jäävuorisalaattia   

Kaksi pakettia rusinoita

Iltapala viisi cashewpähkinää (= 100 kaloria)

..

Olen nälkäinen. Pelotan itseäni.’

 

Sitten tuli lopulta ne välttämättömät syyt, jotka laskivat kiinnostusta voimisteluun, heikensivät sitoutumistani ja saivat sen lopulta hiipumaan olemattomiin. Tuli se tunne, että vieras, uusi valmentaja ei nähnyt minua ja taitojani. Se tuntui raastavalta epäonnistumiselta. Turhauttavalla ihan toisella tavalla kuin aiempi menestyksen puute. Lannistavalta. Ylpeys sai pahan kolauksen.

 

Kuvitelkaa ne pilvet, joissa 16-vuotias leijailee. 16-vuotias, joka koki paikkansa eturiviin ’ei todellakaan tänne takariviin.’

 

Riittämättömyyden tunne lähti etenemään salamannopeasti kaltaisessani nuoressa, joka jo entuudestaan haki hyväksyntää. Palasin häntä koipien välissä vanhaan joukkueeseeni, kun ruoho ei ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolen ja halusin voimistelun ilon takaisin. Sitten niitä kilojakin alkoi lopulta lähteä sitten. Oli pakko onnistua edes jossakin. Näyttää kaikille muille mistä minut oli oikeasti tehty. Nostaa panoksia. Ja sitä maitorahkaa kului. Kolmessa kuukaudessa tippui kolmetoista kiloa jo valmiiksi erittäin hoikasta kehosta. Aloin myös leipomaan paljon kotona, sillä en voinut lakata ajattelemasta kaikkea sokerista ja rasvaista. Leivontaa seuraavana päivänä söin sitten aina niukkaakin niukemmin edeltävänä päivänä ahnehdittuja ruokia kompensoidakseni. Kaikki ruoka jonka ’sai’ syödä piti ensin ansaita rääkillä. Muistan miten kannoin niitä tiputettuja kiloja, lukuja, ylpeydellä vuoden 2013 kevään ja kesän – nälkäisenä ja ihan perkuleen eksyksissä itseni kanssa. Ympärillä olevien läheisten otsat rypistyivät. Toisaalta osa ihaili. Kukaan ei oikein tiennyt miten suhtautua touhuihini, tai siltä minusta ainakin tuntui.

 

android16X.jpeg

 

Lopetin dieetti-touhut lopulta sen kesän jälkeen. Siihen vaikutti useampi asia. Niistä isoimpana mieleen on jäänyt, miten yksi valmentajistani huolestuneena kehotti minua lakkaamaan käymästä vaa’alla. Tein sen vastahakoisesti mutta lopulta onnistuin irrottautumaan tavastani punnita itseni joka aamu. (Nyt viisi vuotta myöhemmin, en edelleenkään käy vaa’alla.) Sen kesän jälkeen treeneissä huomasin, että armoton dieettaus oli vienyt minulta paljon lihaksia ja voimaa kun kroppa kävi vähän väliä säästöliekillä. Se hävetti. Kesän jälkeiset kehut vastakkaisen sukupuolen edustajilta lukiossa eivät tuoneetkaan hymyäni leveäksi, vaikka kerrankin kaikki tuntui menneen Juuri Niin Kuin Piti. Sainhan janoamaani huomiota. Minulla on se yksi screenshot vieläkin varmaan tallessa, jossa lukiokaveripoika ylisti minun ’jotenkin puhjenneen kukkaan kesän aikana.’ Tajusin kuitenkin että ehkä tämä ei ollutkaan tämän arvoista vaikka minun olisi pitänyt hihkua kehuista. En ajatellut mitään muuta kuin ruokaa ja treeniä. Dieettaus loppui niihin aikoihin. Jonkinlainen järjen ääni varmaan minussa sähisi. Nämä tapahtumat itsessään eivät kuitenkaan korjanneet rempallaan olevaa suhdetta itseeni ja kehooni vielä pitkään aikaan.

Voimistelua kohtaan tuntemani palo hiipui seuraavan vuoden sisällä kokonaan olemattomiin. Alkoi seuraavien vuosien aikana vuoristorataisesti etenevä laihdutuksen, syömisen välttelyn ja ahmimisjaksojen aalto. Viimeiset puoli vuotta eli viimeisen voimistelukevääni kilpailukauden olin mukana enää vain pitääkseni itseni ’hyvässä kunnossa’ mutta niinkin hataralla motiivilla en pitkään jaksanut. En nauttinut enää voimistelusta ja ajelehdin koko ajan henkisesti etäämmäksi joukkuekavereistani, joiden kunnianhimo tuntui olevan ennallaan.

 

android15X.jpeg

 

Lopetettuani silloin 2014 vuoden keväällä, aloin melkein heti vaipua tiettyyn ajatusmalliin nimeltä ’en halua olla se ex-jumppari joka rupsahtaa.’ Se oli ilmiö, jonka nyt osaan jo tunnistaa tietynlaiseksi lihomisfobiaksi, joka pyöri voimistelijoiden puheissa paljon. En oikeastaan osaa sanoa oliko se eksplisiittistä vai enemmänkin sanatonta asenteisuutta. Jotenkin se asenne leijui kaikkialla ympärillä esteettisten vaatimusten ympäristössä. Se on paljon puhuva myös ympäröivästä länsimaisesta kulttuurista kauneusihanteineen. Minussa se asusti pitkään ja noh.. varmaan vieläkin jollain lailla mukana roikkuu, vaikka jatkuvasti kitken sitä pois systeemistäni. Jatkoin siihen aikaan urheilullisen kauniiden kehojen näkemistä urheilulukion käytävillä viimeisenä lukiovuotenani ja koin että omassa otsassani luki isoin kirjaimin kaikkien nähtävillä ’tässä menee voimistelija, joka lopetti treenaamisen ja rupsahti lihavaksi.’ Totta kai tämä ei vastannut millään lailla todellisuutta. Ja vaikka olisikin, mitä väliä? Olen alkanut opettaa itseäni siihen että kauneutta on kaikissa kehoissa ja kaikissa kooissa. Kehopositiivisuus-juttujen löytäminen Instagramin ihmeellisestä maailmasta auttoi pikkuhiljaa muovaamaan pääkoppaa ja prosessi on jatkuvasti meneillään.

 

Ote päiväkirjasta:

’Paiskasin palkintokaapin helisten kiinni ja mietin ensimmäistä kertaa, kenelle oikeastaan olen yhä vihainen?’

 

Voimistelun lopettamisen jälkeen olin hyvin pitkään täynnä pettymystä ja juuttuneena vihaisuuteen. Toisaalta samalta ajalta muistan myös tietyn emotionaalisen ambivalenttisuuden. Mieltäni suojellakseni pyrin kai olemaan välinpitämätön voimistelun suhteen. Attribuoin silloin kaikki kehonkuvani ongelmat, painonnousuni (ja sen heittelehtimisen ylipäänsä) yksinään voimistelumaailman paineiden harteille, tajuamatta että kokonaiskuva on paljon isompi ja monimutkaisempi. Miten syntymästä asti meille kerrotaan että et ole tarpeeksi ellet tee X,Y,Z, ja osta tuotetta A, B, tai C. Kehomme ovat jatkuvan arvostelun ja jatkuvien hyökkäysten alla mediassa ja tuotekuvastoissa. Ne kertovat muunmuassa miten olla ’parempi versio itsestämme’, eli toisinsanoen implikoivat ettemme ole riittäviä sellaisenaan, pelkästään sen vuoksi että olemme olemassa.

Ympärilläni oli paljon tekijöitä, jotka jatkuvasti laukaisivat keho-inhon. En osannut olla huolellinen niitä välttääkseni, saatikka edes kunnolla tietoinen niistä. Pitkään en tuntenut itseäni niinkään nuoreksi naiseksi saatikka ex-huippu urheilijaksi vaan lähinnä käveleväksi anteeksipyynnoksi häpeän kierteessä. Elävästi on jäänyt mieleen se, miten luin joitain vuosia sitten Han Kangin Vegetaristi-kirjaa, joka oli äärimmäisen kiinnostava mutta myös ahdistava tarina naisesta, joka menettää järkensä ja lakkaa vähitellen syömästä kokonaan. Kirjan luettuani huomaamattani ajauduin vanhoihin ikäviin tapoihini. Aamupalaksi pelkkää kahvia, ruokalautaselliset jäivät syömättä, vaivihkaa tyhjensin loput roskiin. Rasvanpolttolenkkiä aamulla. Noin viikon päästä tajusin vetää pelin poikki ja tsekata itseni kanssa, että missä nyt mennään Sofia?

Aloin tajuta tällaisten juttujen kautta miten pitkään olin koittanut rakastaa kehoani tavoilla, joista keho ei nauttinut. Nestepaastoa sen varjolla, että ’tämä tekee pelkkää hyvää aineenvaihdunnallesi, Sofia.’ Vihersmoothieita tervellisyyden nimissä ja aina nekin projektit lähtivät ottamaan ortoreksisia sävyjä – aina ne eskaloituivat nollasta sataan. Mieleeni hiipi kauhu, että miten tämä keho voi ikinä toipua siitä, miten olin sitä kohdellut? Millainen on hyvä? Millainen on riittävä? Hyvän elämän mitta ei ollutkaan, että leukalinja on terävä, posket lommolla tai että on thigh-gap tai joku muu hölynpöly.

 

Pitää syödä hyvin, että jaksaa. Että jaksaa hyvin. Ravintoa. Perusasioita.

Pieniä hyviä hetkiä – niitä ihminen tarvitsee.

 

Tarvitsin sitä että annoin itselleni luvan olla epätäydellinen. Pehmeä. Täydellisyyden tavoittelulla kaltaiseni ’toipuva’ perfektionisti rakensi itselleen lopulta vain mielensisäistä vankilaa ja mustavalkoista maailmaa: perfektionismi on vain virheiden keräämistä matkan varrella. Projekti, joka kaatuu aina omaan mahdottomuuteensa koska kukaan ei ole täydellinen. Eikä tarvitse olla. Tämän tekstinkään ei tarvitse olla täydellinen, vaikka viikkoja (ehkä jopa vuosia) olen viilaillut ja yrittänyt pusertaa sitä itsestäni ulos. Tämä on keskeneräinen matka takaisin kehooni koska minä olen keskeneräinen ja pehmeä. Tiedostan ja tunnistan kehoinhoavia ajatuksiani mikä se on, mistä se tulee, ja tyrmäys: ei tänne kiitos. Joskus se on helpompaa, joskus vähän vähemmän.

 

Vatsassa muljahtaa edelleen, kun katson ylioppilaaksi valmistumis-kuviani, sitä ensimmäistä syksyä voimistelun lopettamisen jälkeen. Miten vedin paniikissa Nutrilett-kuuria juhlapäivää edeltävät viikot ahdistavia kuvia ja juhlaa varten.

 

Vieläkin saan itseni kiinni sättimisestä. ’Tänään laitan korkeavyötäröiset housut, jotka pitävät tämän vyötärön kurissa.’ Etenkin valokuvien katsominen on paha laukaisija välillä. Olen tullut siihen tulokseen että harva ihminen osaa ottaa kuvia jotka tekisivät kunniaa omalle itselle tai sitten en ole se kaikkein fotogeenisin. Hakkeroin omaa mieltäni siellä asuvista inhottavista ajatuksista ja asenteista. Työkaluina niihin toimivat armollisuus itseäni kohtaan ja itsemyötätunto (eng.’self-compassion’). Itsemyötätunto on sanana jotenkin kömpelö mutta tarkoittaa minulle sitä että olen lempeä ja hyväntahtoinen itseäni kohtaan, erityisesti silloin kun on herättävä kuuntelemaan mikä minussa tuntuu kipuilevan. Puran perfektionismiani ja murran häpeääni. Oireilin pitkään syömiseni ja urheilun kanssa subkliinisesti mutten koskaan saanut mitään diagnooseja enkä itse niitä koskaan hakenut. Juttelin terapiassa aiheesta useasti kun täällä Skotlannissa hakeuduin sen pariin. Se auttoi ihan älyttömästi hahmottamaan asioita seka voimistelun että kaiken muun menneisyyden kaaoksen suhteen. Pyrin nykyään käsittelemään tunteitani rakentavasti, muun muassa kirjoittamalla, mutta silti yhä sorrun välillä tunnesyömiseen, vaikka muut dieetit, paastot ja ahmimiset ovat jääneet pois. Tunnesyöminen on huono tapa ja tuntuu olevan osa omaa prosessiani, joka on vielä kesken.

 

bell hooks muistutti minua, että ensimmäinen kipu haavoittaa,

ja seuraava kipu parantaa ne haavat, mutta sen läpi pitää ensin puskea

 

Toivon mukaan kukaan ei ota tätä syyttävien sormien heiluttelu-tekstinä vaan enemmän sellaisena ’näitä hankaluuksia minä kohtasin, kun voimistelumaailman ja ympäröivän kulttuurin ahdistavat raamit painoivat päälleni’ tyylisenä. Yritin ensin mukautua paineisiin, nyt pyrin lähinnä puskemaan vastaan. Itsehän olen sokeana laittanut kehoni tulen ja meren läpi ja siitä kannan vastuuni. Yksi pieni tarina voimistelun maailmasta. Näitä tarinoita on pulpahdellut pintaan mediassakin. Kun olin juuri muuttanut Skotlantiin vuoden 2016 puolella, näin otsikot syömishäiriöön menehtyneestä ex-joukkuevoimistelijasta. Menin niistä otsikoista hyvin tolaltani ja tajusin silloin miten paljon minulla oli vielä tehtävää kehonkuvan saralla. Olin lueskellut hartaasti kyseisen edesmenneen nuoren naisen blogia juuri silloin kun olin itse pahassa paikassa ja syömiseni erittäin häiriintynyttä.

 

IMG_0039.JPG

 

Olen äärettömän iloinen, että Syömishäiriöliitto ja Voimisteluliitto ovat alkaneet tehdä tiiviimmin yhteistyötä uutisointien myötä. Sitä tarvitaan. Korviini kantautuu surullisia juttuja edelleen näin jälkeenpäin. Tiedän nyt, etten ollut ainoa, joka kamppaili syömisen ja kehonsa kanssa. Olin itse silloin ihmeellisen sokea muiden ongelmille ja vahvasti sisäänpäin omaan ahdinkooni/kuplaani kääntynyt. Oletin että se kaikki oli minun omaa yksinäistä kamppailuani, tämän tamperelaisen nuoren naisen blogia lukuunottamatta. Ajatus siitä, että nuoret ihmiset kamppailevat tälläkin hetkellä niissä syvissä itseinhon vesissä, joissa minäkin olen ollut luo tiettyä voimattomuuden tunnetta. Tajuan, etteivät kaikki voi kovinkaan hyvin voimistelu-yhteisöissä. Mietin, onko se kyseisen kaltaisen esteettisen lajin välttämätön realiteetti? Ehkä osittain siksi halusin jakaa missä mielen- ja kehontiloissa olen itse ryöminyt vaikkei tämä teksti sen enempää ihmisiä tavoitakaan.

Joskus olen miettinyt mikä erottaa minut niistä vanhoista joukkuetovereistani, jotka edelleen jatkavat intohimolla voimistelua? Siihen ei varmaan ole kovinkaan yksinkertaista vastausta. Olin Kupittaan urheiluhallissa joukkuevoimistelu-kilpailuissa viimeksi noin 2,5 vuotta sitten katsomassa vanhoja treenikavereita uudessa joukkueessaan. Koko sen ajan minä halusin vain pois sieltä hallista. Niin paljon minua ahdisti. On niin paljon niitä, jotka kasvavat lajin parissa ja haluavat myös jäädä lajin pariin. Itse en halunnut, enkä edelleenkään halua. Alan tulla sen asian kanssa jonkinlaiseen henkiseen sopuun. Minä ja voimistelu emme olleetkaan mikään ’täydellinen pari.’

Ehkä iso osa lajin pariin paluun ajattelemisesta on ollut myös pelkoa. Pelkään että palaaminen treenikentille tarkoittaisi paluuta yhteisöön, jossa oleminen teki keholleni ja mielelleni loppuaikoina niin paljon pahaa. Minun todellisuuteni on se, että voimistelu-ajat opettivat älyttömästi itsekuria, kunnianhimoa ja tiimityöskentelyä mutta silloin myös kadotin itseni perfektionismin, itsekritiikin, riittämättömyyden tunteen ja kehohäpeän alle pitkäksi aikaa. Uskon kuitenkin että monen muun tarina on paljon positiivisemmin valottunut.

Tankotanssi on lajina ollut minulle ensimmäinen, jonka parissa olen tuntenut pääseväni lähelle niitä nautinnon tunteita, joita voimistelu minulle aikoinaan antoi. Kehollisuus tanssisalilla on ollut tärkeää sen jälkeen, kun on vuosia jo tuntunut että keho on joka paikassa näytillä ja arvosteluna alaisena mutta ei siellä oikeastaan itse ole ’asustellut.’ Minun on hankala kuvailla sitä tunnetta, mutta jonkinlainen kehon ja mielen yhteys oli poikki pitkään. Itseni ilmaisu kehollisesti, sensuellisti tankotanssin kautta on ollut korjaavaa treeni-yhteisössä, jossa tietty pehmeys tuntuu olevan sallitumpaa. Osaan sallia sen myös itse itselleni nykyään. Rakennan siltaa takaisin kehooni.

 

Voin tyhjentää kehoni päivän aikana kerääntyneestä levottomuudesta.

Yhtenä hetkenä olla pehmeä liikkeissäni ja kiusata painovoimaa tangolla,

toisena olla kova ja hyökkäävä ja uhoava, liikehtien tangolla vailla arvottavaa katsetta,

sosiaalista vertailua, arvosanoja tai keskinäistä kilpailua.

 

hyvinvointi mieli liikunta hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *