Yksinolo on yksinäistä

(Varoitan, tästä tulee tyhmä juttu, haluan vain kirjoittaa)

Lauantai-ilta – ei aiheuta minussa toimenpiteitä, vaikka kaverit tuosta just lähtivät baariin (toivottavasti on tylsää, heh). Töissä oli ihan normaalia ja olen taas liian väsynyt ollakseni väsynyt, mutta huomattavasti pirteämpi olo kun eilen, sain nukuttua ainakin neljä tuntia yöllä. Nyt olen siis yksin kotona ja se on mulle erittäin vaikeaa. Yritän opetella sietämään yksinoloa, koska se kuitenkin kuuluu normaalin ihmisen elämään. En tiedä mikä siinä mättää, yksin ja mitään touhaamatta  vaan alkaa ajatukset juosta päässä ja alan mietiskellä kaikkea mitä en haluaisi. Normaalisti pidän itseni mieluiten kiireisenä, ettei tarvitse ajatella liikaa. Nyt en kuitenkaan osaa tehdä mitään järkevää. Haluaisin soittaa kitaraa mutta naapurin mummeli ei varmaan tykkää ajatuksesta tähän aikaan, samasta syystä en voi imuroida. Kuuntelen Nirvanaa ja syön palaneita mikropopcorneja (tai söin, muutaman, pussissa oli jokin valmistusvirhe kun se ei ”paisunut” ollenkaan isoksi ja odottelin vaan niin kuin normaalistikin että milloin se näyttää valmiilta?! ). Oon mä aika surkea tässä.

Olen vältellyt aina näitä hetkiä, mutta koska vasta harjoittelen tylsistä koti-illoista selviämistä ilman itkukohtauksia, voin kai vähän purkaa tuntemuksia..  

Miksi ihmisen pitää ikävöidä? Tai miksi se tuntuu niin pahalta? Sehän on normaalia elämää. Sen varmasti jokainen tajuaa että ilot ja surut kuuluu tähän Elämä-nimiseen juttuun. Mutta miksi se menee välillä niin pahaksi, että sattuu oikeasti kropassa asti, että toivoisi voivansa vaan mennä mahdollisimman pieneksi mytyksi nurkkaan ja kadota, tai lyödä päänsä seinään ja menettää tajunsa, mieluiten sadaksi vuodeksi. Mihin elämänhalu katoaa silloin kun on surullinen? Tiedän sanonnan ”Aika parantaa haavat” ja tiedän että se on oikeasti totta. Myös ”Asioilla on taipumus järjestyä” pitää paikkansa. Mutta mites sitten tämä väliaika tässä kun asiat eivät ole vielä järjestyneet eikä aika ole ehtinyt parantamaan.. Olen aina ollut kärsimätön ja malttamaton, siksi en jaksaisi odottaa sitä lopullista selviämistä vaan tahtoisin itse muuttaa asioita, mikä ei ole vaan mahdollista. En voi tehdä yhtään mitään. En halua jossitella mutta siihenkin syyllistyn hiljaa pääni sisällä, kun on liian hiljaista.

Muuten menee jo paljon paremmin, nautin elämästä taas suurimmaksi osaksi. Harvemmin tulee enää niitä heikkoja hetkiä. Ainoastaan tämä neljän seinän sisällä yksin -teema on vielä vähän vaiheessa kuten saattaa huomata, mutta haluan päättää tämän turhan kirjoituksen positiivisesti, joten sanon että olen tässäkin jo vähän parempi kuin eilen =)

http://www.youtube.com/watch?v=fregObNcHC8&feature=player_embedded