Valoa tunnelin päässä
Nyt se alkaa tapahtua, uusi alku puhtaalta pöydältä! Uusi palsta ja uudet ajatukset. Mitään muuta uutta ei ole varsinaisesti tällä hetkellä varmassa tiedossa, mutta eiköhän kaikkea kivaa pian taas tulvi ovista ja ikkunoista. Eilen aloin ymmärtää asioita uudella tavalla, ja illalla päätin että nyt on jätettävä menneisyys ja keskityttävä tulevaan. Olen ”päättänyt” sen noin sata kertaa, mutta ensimmäistä kertaa uskon siihen. Koin suunnattoman helpotuksen tunteen, jota olen kaivannut niin kauan.
Valitettavasti helpotus ja kaikki muut mahdolliset tunteet vei kuitenkin taas yöunet, en silmällistäkään nukkunut. Enkä ole nukkunut sen jälkeen kun heräsin torstai aamuna klo 6:30. Alkaa olla muutenkin jo vähän liian tuttua puuhaa pyöriä koko yö (tai ainakin suurin osa siitä) sängyssä hereillä ja odottaa että se unihiekka tipahtaa silmiin. Se on tullut perintönä äidiltä ja paapalta.. Unta en normaalistikaan paljoa tarvitse mutta näin äkkiseltään laskettuna olen nukkunut rapeat 10 tuntia tällä viikolla ja näytän tällä hetkellä suoraansanottuna ihan narkkarilta. Hyvä kun edes tajuan mitä tähän kirjoitan. Pomo lähetti töistä kotiin ja käski soittaa lääkärille ja uusia nukahtamislääkeresepti. Keväällä niitä kokeilin mutta en uskaltanut ottaa kun muutaman kerran, ne koukutti saman tien. Päivätkin on ihan sekaisin, en voi uskoa että se on tosiaan perjantai-ilta?! Huomenaamuna kello soi taas kuudelta, yritin tuossa jo nukkua töistä päästyäni mutta en onnistunut sitten millään. Liian väsynyt nukkumaan?
Oikeasti, on VIHDOINKIN sellainen tunne että nyt ja ainakin pian alkaa asiat viimein järjestyä ja alan päästä eteenpäin. Elämäni vaikein vuosi menossa, olen joutunut käydä läpi hirveitä vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Tavallaan sitten taas en ole käsitellyt mitään kunnolla, sekin on kai kasvatuksesta opittua, ettei vaikeista asioista juuri puhuta kenellekään ja kaikki pahimmat tunteet yritetään sivuuttaa tai pitää sisällään. Se vei kuitenkin minut siihen pisteeseen että en muista oikeastaan koko keväästä, kesästä ja alkusyksystä yhtään mitään (paitsi kesäloman Rodoksella, sen muistan lähestulkoon =) ), kun otin ehkä vähän liikaakin sellaisen ”päivä kerrallaan” –asenteen. Välillä se oli minuutti kerrallaan, välillä vähemmänkin, mutta loppujen lopuksi musta on tullut vaan robotti joka toimii eikä juuri ajattele mitään. Käy töissä (liikaa), siivoaa kotona, lenkkeilee, näkee kavereitakin vaan siksi että niitä ”pitää nähdä”, eikä anna itsestään irti juuri mitään.. Tajusin etten ole elänyt enää ollenkaan. Ei kovinkaan paljon hyviä muistoja viime ajoilta, kun en ole mitään muistamisen arvoista tehnyt.
Pyrin siihen pisteeseen miten eläväinen olin joskus, ennen vääriä valintoja ja vastoinkäymisiä. Eipä niiltä voi välttyä tulevaisuudessakaan, mutta olenpahan sitten valmiimpi selviämään niistä. Tällä hetkellä olen pitkästä aikaa kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen.
Enää en luovuta ja sano itselleni että ”en pysty, en kestä”, vaan nyt on PAKKO hyväksyä, antaa anteeksi ja päästää irti.
