Kaikki tuntuu semmoiselta hyvin neutraalilta tällä hetkellä. Värit ovat kadonneet, asiat vain ovat, enkä saa mistään kiinni. Eilinen vapaapäivä vain meni ohitseni, ei tehnyt mieli tehdä mitään. Pesin koneellisen pyykkiä ja kävin kaupassa, katselin televisiota ja luin kirjaa, mutta koko ajan sisällä oli kuplivan levoton olo, enkä meinannut osata rauhoittua millään.

Mietin tämän hetken olemassa olevia ihmissuhteitani. Ystävien kanssa on kivaa, mutta eilenkään en saanut tartuttua puhelimeen, että oltaisiinko tehty jotakin jonkun kanssa. Mietin taas tuota iltaisin hiipivää yksinäisyyttä, joka ei kumma kyllä eilen tuntunut niinkään musertavalta kuin yleensä, mutta jo huomenna tiedän, että seinät tulevat kaatumaan päälleni, jos istun yksin illan kotona.

Kävely auttaa ahdistukseen, tiedän sen, mutta en vain ole vieläkään saanut itseäni liikkeelle. Neljä vuotta sitten kun aloin säännöllisesti kävelemään, laihduin vuoden aikana 18kg. Niistäkin on se 8kg tullut jo takaisin, mutta onneksi ei kuitenkaan ihan kaikkea. Nytkin vain sataa ja sataa, ei tee edes mieli lähteä ulos, mutta ei tee kyllä mieli sisälläkään liikkua. Kokonaisvaltaisen saamaton olo.

Kotona kurkkua kuristaa. Asunto, jota nykyään kutsun kodikseni, ei tunnu kodilta. Yritän suunnitella, että minkä seinän maalaisin minkäkin väriseksi ja mitä tarroja liimailisin minnekin, jos tästä tulisi vihdoinkin kodin tuntuinen paikka minulle. Ainoa asia, mitä vanhasta asunnosta on jäljellä, on nuo kissat, pari lipastoa ja taulu, sekä tietenkin pienemmät tavarat, kuten astiat ja vaatteet. Olen miettinyt paljon, että miksi entinen asuntoni, jonne muutin edellisen eroni jälkeen, oli niin kotoisa heti. Rakastin sitä asuntoa yli kaiken ja vieläkin joskus ikävöin sinne. Ehkä siinä oli jotakin ensikertalaisen yksinasujan viehätystä, vaiko kenties se, että asuin siinä käytännössä alle neljä kuukautta yksin, ennen kuin aloin taas seurustelemaan. Ja sinäkin neljänä kuukautena minulla oli melkein koko ajan jotakin seuraa, koska olimme silloin niin nuoria ja ystäväni olivat perheettömiä sinkkuja kanssa, niin yökyläily oli hyvinkin tavallista meille. Tänä neljänä kuukautena asunnossani on ollut yksi ystäväni yökylässä, yhden yön ja muuten olen ollut yksin kissojen kanssa. Yksin nukkuminen on kyllä ihan luksusta, siihen olen tottunut jo niin hyvin, että melkein on hankalampaa nukkua jonkun kanssaa. Eksäni oli ensimmäisen seurusteluvuotemme armeijassa ja loput vuodet viikot reissuhommissa keväästä syksyyn, niin yksin nukkuminen on niin rutinoitunutta, että en kyllä valita. Kissani kömpii joka yö peittoni alle ja toinen jalkojeni päälle, joten kotoisa tunnelma sinänsä.

Miten kodista saa kodin tuntuisen, kun on jo kotona, mutta on kuitenkin koti-ikävä?

Sama koti-ikävä ei-minnekään, sydän kartalla palasina.