Yksinolemisen sietämätön vaikeus
Erosin 7kk sitten melkein seitsemän vuotta kestäneestä parisuhteestani. Tänä keväänä piti olla häät ja syksyllä piti mennä jatkamaan hedelmöityshoitoja parin vuoden tauon jälkeen. Ei sitten tullut häitä, saatika lapsia.
Käteen jäi iso kasa velkaa ja vieläkin selvittämätöntä omaisuutta, joista puolia ei kummallakaan ole varaa ostaa ulos. Lisäksi kolme kissaamme jäi minun yksin huollettavikseni, mistä en sinänsä valita, mutta kun raha on tiukilla ja kahta asuntoa maksellaan, niin toki pieni apu ex-kumppanilta silloin tällöin olisi tervetullutta.
Ensimmäisten viikkojen eroshokin jälkeen aloin itsekin ymmärtämään, että ero oli paras ratkaisu juuri tässä vaiheessa elämää. Alle 30-vuotiaana, lapsettomana ja avoinna maailmalle. Olin elänyt koko tähänastisen elämäni tavoitellen jotakin tulevaa, ”sitten häiden jälkeen me…” tai ”sitten kun on saatu lapsia, me…” olivat hyviä esimerkkejä ajatusmaailmastani. Tavoittelin jotakin kauan, elämättä koskaan tässä päivässä, katsomatta sitä, mitä kaikkea minulla on tässä ja nyt.
No mitä minulla sitten on tässä ja nyt? Minulla on koti, jonka olen saanut ihan itse laittaa mieleisekseni. Minulla on kolme aivan ihanaa kissaa, jokainen maailman rakkain omalla tavallaan. Minulla on sama työpaikka jo yhdeksättä vuotta ja siis säännölliset tulot. Minulla on auto, tosin hieman liian suuri ja kallis yhdelle, mutta olosuhteiden pakosta se nyt on sellainen kuin on. Minulla on aivan mahtava perhe; vanhemmat, pikkusisarukset ja isotsiskot perheineen. En ole koskaan yksin, koska perheessäni on toistakymmentä loistavaakin loistavampaa tyyppiä. Minulla on mummo sekä tätini perhe, kaikkien kanssa olen viikottain ellen päivittäin tekemisissä. Minulla on valtava joukko ystäviä. Aina on joku, joka auttaa jossakin asiassa. Joku, joka ymmärtää juuri kyseistä asiaa, keneltä mitäkin apua milloinkin tarvitsen. Mutta ennen kaikkea, minulla on vapaus. Muista riippumaton oma tahtoni suunnitella ja toteuttaa asioita. Vapaus valita mitä ikinä sitten tahdonkin. Vapaus olla kotonani kuten haluan. Vapaus olla tänään laittamatta ruokaa. Vapaus katsoa televisiosta mitä tahdon. Vapaus poiketa kauppareissulla päiväkaljalle tai lisätä ruokaan parsakaalia.
En minä sitä kiellä, ettenkö kaipaisi entisen elämäni mukana menettämiäni asioita. Erityisen paljon kaipaan ex-mieheni vanhempia ja lapsuudenkotia. Mökkielämää ja kalastusta. Syksyisin kodassa grillaamista. Sitä yhdessäoloa ja lämpöä, mitä heidän perheensä sisältää. Kaipaan myös sitä, että joku ymmärtää minua puolesta sanasta, niin kuin ex-mieheni teki. Kaipaan niitä yhteisiä iltahepuleita, kun kumpikaan ei osaa lakata nauramasta. Tottakai kaipaan sitä toista ihmistä myös toisinaan jakamaan ilot ja surut ja ottamaan kainaloon nukkumaan. Illat ja aamut ovat vaikeimpia yksin, silloin se yksinäisyys tuntuu välillä kuin tuhannelta puukoniskulta.
Kaikista tärkein voimavarani on ollut ystäväni. Minulla on suhteellisen laaja sekä värikäs ystäväpiiri ja näinollen tähän joukkoon mahtuu paljon erilaisia persoonia. Osa on hyvinkin suorapuheista sakkia ja sanoo kyllä heti, jos jotkut toimintatapani ärsyttävät. Osa taas nyökkäilee ja ymmärtää (tai on ainakin ymmmärtävinään). Ystäväni kuitenkin ovat saaneet minut aina tavalla tai toisella näkemään asioiden positiiviset puolet ja osaavat piristää tarpeen tullen. Ilman noita loistavia tyyppejä, ei missään olisi mitään mieltä. Monenlaista neuvoa on tullut otettua vastaan menneinä kuukausina, tärkeimpänä varmasti se, että pitää oppia olemaan yksin, jotta voi oppia olemaan yhdessä. Onni lähtee sinusta itsestäsi, ei onnea voi elää jonkun toisen ihmisen kautta. Arvosta itseäsi ja etsi itsellesi kumppani, joka osaa myös arvostaa itseään sekä sinua sellaisena kuin olet.
Carpe diem.