Se pieni ero

Mikä on sopiva etäisyys ex-kumppaniin, tuohon ihmiseen, joka tuntee sinut parhaiten ja kenet sinä tunnet parhaiten, eron jälkeen? Kuinka kauan on ns. sallittua vaikkapa kahvitella tai soitella ex-puolison kanssa?

Minä soittelen eksäni kanssa viikottain. Muuttoni (3kk sitten) jälkeen olen käynyt vanhassa kodissani kaksi kertaa saunassa. Olen kysynyt, että lämmittäisikö hän saunan silloin ja silloin, molemmilla kerroilla asia on ollut ihan ok. Ensimmäisellä kerralla hän tuli kanssani saunaan, eikä siinä ollut mitään saunomista kummallisempaa, onhan me nyt saunottu vuosikaudet muutenkin yhdessä. Saunan jälkeen katsoimme jonkun ohjelman televisiosta, joimme iltakahvit ja lähdin kotiin. Toisella kerralla eksä lämmitti saunan sillä tavalla, että menin harrastukseni jälkeen suoraan hänen luokseen, siellä oli sauna lämpimänä ja saunoin yksin. Istuin vanhan kotini hämärässä saunassa, hyräilin ja itkin. Rinnassa puristi, ahdisti, oli koti-ikävä. Oli ikävä sitä kotia, jossa oltiin me ja kissat. Nyt kun eksän luona käyn, sieltä puuttuu kissojen tassujen tepsutus, on vain tyhjä hiljaisuus.

Yksi ilta ajelin töistä kotiin ja laitoin eksälle viestin, että jos tuon pullat, keittääkö hän kahvit. Sopii, oli vastaus. Kahvit oli valmiina, niin kuin oli sovittu, samoin pullat mukana, niin kuin oli sovittu. Istuimme keittiön pöydän ääressä kahvilla, juteltiin niitä näitä ja kahvit juotuamme lähdin kotiin. Ei siinä mielestäni ole mitään kummallista, että hakeutuu sen ihmisen seuraan, joka tuntee sinut parhaiten. Vanhat asiat ja rutiinit tuovat tietyllä tavalla lohtua silloin, kun oikein mistään ei voi olla ollenkaan varma. Kutsumme toisiamme vieläkin omakeksimillämme lempinimillä, meillä on vieläkin omat inside-juttumme ja nauramme yhdessä. Joskus puhumme vakavia ja varsinkin viinipäissäni joskus laitan viestin, että on vähän ikävä vanhoja aikoja. Onpa eksäkin tunnustanut kerran kaljapäissään, että kyllä hänkin ikävöi, sekä minua että kissojamme.

Silloin kun erosimme, mieleeni tulvi kaikki tuntemukset edellisestä erostani. Tämä ero ei vain tuntunut niin raastavalta, koska asuimme yhdessä sen 4kk vielä eronkin jälkeen. Siinä ikään kuin tottui ajatukseen luopumisesta. Elimme saman katon alla, mutta eri elämiä jo. Ensimmäiset 2kk olivat aikamoista helvettiä suoraan sanottuna, ylilyöntejä toisensa perään, enimmäkseen minun taholtani. Olin sairaan mustasukkainen eksäni uudesta ihastuksesta ja joka viikonloppu oli jos jonkin näköinen show kun eksä lähti viikonlopuksi muualle. Rauhoituin vasta kun omaankin elämääni alkoi tulla jotakin säpinää. Sen jälkeen olen pystynyt olemaan aikuinen ja ymmärtänyt, että eksän asiat eivät minulle enää kuulu. Kyselen toki välillä jotakin, joihinkin hän vastaa ja joihinkin sanoo, ettei kuulu minulle ja hyväksyn sen vastauksen mukisematta.

Entisten appivanhempieni kanssa olen hyvissä väleissä. Aina kun nähdään, he kyselevät kuulumisia ja jutellaan pitkät ajat. Anoppi sanoi tänään, että olen tervetullut appiukon syntymäpäiville sunnuntaina, mutta sanoin että en viitsi tunkeilla kun kyse on kuitenkin perheen sisäisistä juhlista. Ajattelin että käyn sitten ensi viikolla siellä vaikkapa kahvilla ja haen samalla kesärenkaani, niin kuin tänään sovimme. Jännittää mennä heidän kotiinsa ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ennen olimme siellä joka sunnuntai päivällisellä ja viikollakin näimme vähintään kerran. Kävin yksin anopin kanssa ostoksilla, teatterissa ja milloin missäkin. Anoppi oli todella minulle anoppi ja ystävä.

Vastatakseni itselleni alussa esittämiini kysymyksiin, olen tullut siihen tulokseen, että oikeaa aikaa yhteydenpidon lopettamiseen ei ole. Mielestäni on ihan normaalia ja hyväksyttävää vaihdella kuulumisia ja olla kiinnostunut jollakin tasolla toisen asioista. Niin monia kuin on ihmisiä, niin monia on myös tapoja toimia. Tässä ehkä lieventävänä asiahaarana on se, että meillä ei ole mitään riitoja. Etäisyydestä puhuttaessa, mielestäni oikea etäisyys on se, ettei kohtaamisissa ole mitään seksuaalista. Eli jos ei kykene pitämään näppejä erossa toisesta, ei sitten auta tavata ollenkaan.

Eniten minua pelottaa se päivä, kun asuntomme on myyty ja huomaankin, että en ole muutamaan viikkoon soittanut eksälle ja en ole enää edes huomannut koko asiaa. Että siitä tuttuakin tutummasta ihmisestä, kumppanista, entisestä parhaasta ystävästä tulee niin vieras, että ei enää kehtaa soittaa tai ettei ole enää mitään sanottavaa. Sitten voi kääntää lopullisesti uuden sivun ja todeta sen seitsemän vuoden olleen siinä sitten taputeltuna.