Viime kesänä hankin ensimmäisen ihan kunnollisen pyöräni, cyclocrossin. Siitä ja retkipyöräilystä tulkoon oma tekstinsä myöhemmin. Koska pyörä vuodessa on vissiin ihan hyvä tahti, tänä kesänä investoin maastopyörään, ja voi pojat, miten se harrastus onkin vienyt mennessään.

Pähkäilyn ja budjetoinnin jälkeen päätin, että 700-800 ernestoa saa kelvata maastopyörän hankintaan. Selvää oli, että täysjousitettua peliä ei sillä saa. Täysjousitettu on tavallaan maastopyörien aatelia – joustaa sekä edestä ja takaa, mikä tekee ajamisesta pehmeää. Pyörä lipuu hienosti yli vaikeistakin paikoista, erityisesti jos sitä osaa ajaa. 

Se edullisempi, ja toisaalta paikoitellen kivempikin vaihtoehto on ns. jäykkäperä, eli joustoa on vain etuhaarukassa. Jäykkäperän kaksi hyvää puolta ovat 1) se, että se rullaa paremmin ja sillä on helpompi kulkea kovempaa, ja 2) sillä oppii kyllä totisesti ajamaan, koska se ei anna juuri mitään anteeksi. Ilman täysjoustoa pyörä kolisee milloin mihinkin paljon helpommin. Nopeasti siinä oppii oman painonsiirron ja hyvän ohjaamisen merkityksen. Mitä tiukemmin istuu koko ajan satulassa ja mitä vähemmän miettii mistä ajaa, sitä enemmän sattuu perseeseen ja joutuu hankaliin kohtiin.

Mun armas Pambini (kai teidänkin pyörillänne on nimet?) on XXL:n alesta hankittu jäykkäperä. Rengaskoko 27,5″ asettuu kahden muun standardikoon väliin ja on lyhyelle ihmiselle oikein hyvä koko. Runkokoko on 17 tuumaa, mikä on vähän iso, mutta stemmin (sen putken, johon ohjaustanko tulee kiinni) vaihtamalla minunkin ulottuvuuteni riittää hyvin. Levyjarrut löytyy ja osasarjat ovat Shimanoa, edessä kelvollista ja takana parempaa. Alla virallista promokuvaa Pambista, kuvan lähde http://whitebikes.com/bikes/white-xc-275-lite-ane/.

Paljon muutakin muistettavaa tulee harrastusta aloittaessa kontoille. Ajattelin jakaa muutaman minua helpottaneen jutun – kiitos näistä kärsivällisille opettajille ja kanssa-ajajille.

1. Opettele heti ajamaan alamäet – ride, don’t slide. Jatkuva jarruttaminen aiheuttaa helposti sen, että pyörästä katoaa ohjattavuus, mikä voi tarkoittaa komeaa luisua ulos reitiltä. Siispä: tsekkaa, että painosi on tasaisesti pyörän päällä (ei liikaa edessä ettet kippaa, eikä liian takana, että voit ohjata vielä etupyörääkin). Jarruta tasaisemmilla kohdilla ja päästele jyrkemmät.

2. Katso, minne ajat. Älä katso ihan eturenkaan eteen, vaan pidemmälle, ja valitse sopivan näköinen kohta mistä ajaa eli ajolinja. Jos tuijotat sitä ainoaa terävää kiveä edessä, on satavarmaa, että ajat juuri siihen.

3. Varusteista: Urheilulasit suojaavat silmiin meneviltä mutaroiskeilta, ajohanskat suojaavat käsiä kaatumisissa ja helpottavat hien pyyhkimistä naamalta, ja korkeavartiset sukat (suunnistussukat, jalkapallosukat, kompressiosukat… mitkä vain about polviin yltävät) suojaavat oksien ynnämuun raapimiselta ja kuraroiskeilta.

4. Maastopyöräily ei ole vaarallinen laji. Kaatumisia tulee, mutta suurin osa tapahtuu hyvin hiljaisissa vauhdeissa. Klassinen esimerkki on varmasti se, kun pyöräilijä jää arpomaan että mistäpäs menisin, vauhti hidastuu ja kaadut sivulle. Tai eteen tulee yllättävän liukas juuri, ja luisut kumoon. Hengissä niistä selviää, ja siksi tärkeintä on uskaltaa edetä.

5. …mistä sujuvasti voikin jatkaa näin: valitettavasti maastopyöräilyä ei voi harrastaa niin, että polkujen vaikeustaso kasvaa tasaisesti, eikä eteen tule mitään liian vaikeaa. Usein valittavana on leveä paana, esimerkiksi latupohja tai pururata, tai sitten tekninen, hankalahko polku. On siis pakko mennä rohkeasti sinne poluille. Aina voi taluttaa, käydä jalkaisin tsekkaamassa pätkiä etukäteen tai mennä jotakin kohtaa niin kauan että se sujuu. Pelko pois!

+ 1. Helppo tapa parantaa pyörän hallittavuutta on pitää rengaspaineet matalina. Eli ei renkaita pinkeiksi, vaan sen verran vähän ilmaa, että rengas joustaa alla hieman, jos painat sitä peukalolla. En voi uskoa, että opin tuon perusasian vasta viime viikonloppuna. Melkein nolottaa.

Alla taukotunnelmia viime lauantailta Jyväskylän kierrosta – siinäpä myös tapahtuma, joka todella ansaitsee oman postauksensa.