Kummitustontti Ispoisissa
Naularannasta nousee ylöspäin kevyenliikenteenväylä Ispoisiin. Tietä reunustavat kiviset pylväät.
Olin aina ajatellut, että kiviset pylväät ovat merkkejä jostain muinaisesta pengerryksestä Uittamon rannassa tai muisto suoja-aidasta, joka estäisi rinnettä alas liukumisen.
Eräällä lenkillä mieleen sitten putkahti, että kyseessähän on selvästi vanhaa taloa kiertäneen aidan tukipylväät.
Yhdessä kohtaa nimittäin pylväitten väli pitenee ja kaksi pylvästä on kauempana tiestä – tässä on selvästi ollut portin paikka. Portin pielessä kasvaa vielä kaksi korkeaa pihakuusta kummankin puolen kulkuväylää. Mikähän rakennus tässä olisi sijainnut?
Samassa linjassa pylväiden tuolla puolen kasvaa vielä muutama muukin puu. Sisällä kasvaa myös jäänteitä muinaisesta puutarhasta – patteja kasvattaneita isoja omenapuita ja vanhoja marjapensaita.
Meressä törröttää tontin kohdalla joukko lahoavia puuseipäitä. Lienevätkö ne muinaisen laiturin jäänteet?
Koko paikassa on jotenkin kummitusmainen olo. Pelkään joutuvani aikasilmukkaan astuessani pylväiden toiselle puolelle, toiseen todellisuuteen, jossa pätevät toiset säännöt. Päätyisikö henkien riivaamaksi ja pääsisikö tontilta koskaan pois, huomaan ajattelevani, vaikka olenkin näennäisen järkevä aikuinen.
Aidan jäänteet tuntuvat jotenkin pyhiltä. Niiden määrittämää kuvitteellista rajaa tuntuu kunnioittavan moni muukin. Alueelle kuljetaan polkujen perusteella edelleenkin juuri portin kohdalta.
Sininen mies johdattelee syvemmälle kohti rantaa. Vielä en ole vastannut sen kutsuun. Näin kevätkeleillä kostea ranta vaatisi kai sydänkuvioiset kumisaappaat. Pitäisiköhän uskaltaa? Ehkä sydänkuviot suojelevat pahoilta hengiltä.
