Itse tehty kohtalo

En juurikaan usko kohtaloon. Uskon sattumiin ja kykyyn löytää merkityksiä niiden joukosta. Niiden löydösten kautta voi sitten hyvällä onnella vaikka vakuuttua siitä, että on oikealla tiellä. Niin kuin pari päivää sitten, kun olin ensimmäisellä oikealla juttukeikallani. Istuin  bussissa matkalla vieraaseen kaupunginosaan. Bussin näyttätaulu ei tietenkään juuri tällä kertaa toiminut, joten tihrustin oikeaa pysäkkiä ulos pimeään karttasovellus apunani. Ja sitten, aivan vahingossa, satuin bongaamaan läheltä omaa pysäkkiäni kadun, jonka nimi oli täsmälleen sama kuin viime vuonna avioituessa ottamani sukunimi. Kun joku vielä sattui jäämään katua lähimmällä pysäkillä pois, nousin itsekin ylös ja tein niin kuin kunnon ihmisen nykyään kuuluu: otin itsestäni selfien tiekyltin kanssa ja jaoin sen somessa. 

osa234.jpg

 Tarinan opetus olkoon se, että oman kohtalonsa voi joskus rakentaa myös itse. Juuri tuon kadun löytäminen juuri tuolla keikalla tuntui kovin merkitykselliseltä. Olen todellakin ehkä vihdoin oikealla tiellä. Tulevat kuukaudet näyttävät, mitä tämä enne tarkoittaa. En kuitenkaan pidätä vielä hengitystäni. Lopultahan siinä oli kyse vain tuurista, ja noh, kadun nimestä.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä

Kiireen anatomia

Kiire. Mikä ihana tekosyy lähes mille tahansa. Aina yhtä epätoivottuna se silti iskee. Tällä(kin) kertaa kiire olisi toki ollut mimimoitavissa pienellä ennakkosuunnittelulla ja ylipäänsä asioiden tekemisellä e n n a k k o o n. Vaan mikäs tässä, kiiressä huhkiessa.

Erilaisten kiireiden väliltä on löydettävissä hienoisia vivahde-eroja. On sellaista ”puhun enemmän kiireestä kuin oikeasti koen sitä” -tyyppistä kiirettä, joka saa kenen tahansa elämän vaikuttamaan tärkeältä. Sitten on kiirettä, joka näkyy tupla- tai triplabuukkauksina kalenterissa ja saa havahtumaan siihen, ettei ole kolmeen viikkoon edes ajatellut harrastavansa jotain liikuntaa. Kaikkein pahinta on kuitenkin sellainen kiire, jossa kalenterin käytröstä on jo aikaa sitten luovuttu, koska se ei ole ajan tasalla kuitenkaan ja jossa ei ole aikaa edes kehuskella kiirellä, koska sekin aika on pois jonkun kauan sitten deadlinen ohittaneen homman hoitamiselta.

En ole onneksi aivan vielä saavuttanut kiireen ylintä tasoa, mutta ajankäytön järjestely on kyllä vaatinut poikkeuksellista luovuutta parin viime viikon aikana. En pidä kiireen tunnusta, sillä se helposti herpaannuttaa olennaisesta. Tulee tehtyä hutiloiden ja liikaa vähän kaikkea sen sijaan, että tekisi kunnolla keskittyen jotain. Kiireestä seuraa harvoin hyvää, mutta ainakin siitä voi oppia. Itsensä toimeliaana pitäminen on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi välttää liikaa murehtimista. Kun aikaa ei ole edes perus askareiden hoitamiselle ei niitä taatusti ole ylimääräisten kriisien kehittämiselle. Tällä kertaa siis kiitämme: kiireinen arki ja tukossa oleva kalenteri.

 

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä