En juurikaan usko kohtaloon. Uskon sattumiin ja kykyyn löytää merkityksiä niiden joukosta. Niiden löydösten kautta voi sitten hyvällä onnella vaikka vakuuttua siitä, että on oikealla tiellä. Niin kuin pari päivää sitten, kun olin ensimmäisellä oikealla juttukeikallani. Istuin  bussissa matkalla vieraaseen kaupunginosaan. Bussin näyttätaulu ei tietenkään juuri tällä kertaa toiminut, joten tihrustin oikeaa pysäkkiä ulos pimeään karttasovellus apunani. Ja sitten, aivan vahingossa, satuin bongaamaan läheltä omaa pysäkkiäni kadun, jonka nimi oli täsmälleen sama kuin viime vuonna avioituessa ottamani sukunimi. Kun joku vielä sattui jäämään katua lähimmällä pysäkillä pois, nousin itsekin ylös ja tein niin kuin kunnon ihmisen nykyään kuuluu: otin itsestäni selfien tiekyltin kanssa ja jaoin sen somessa. 

 Tarinan opetus olkoon se, että oman kohtalonsa voi joskus rakentaa myös itse. Juuri tuon kadun löytäminen juuri tuolla keikalla tuntui kovin merkitykselliseltä. Olen todellakin ehkä vihdoin oikealla tiellä. Tulevat kuukaudet näyttävät, mitä tämä enne tarkoittaa. En kuitenkaan pidätä vielä hengitystäni. Lopultahan siinä oli kyse vain tuurista, ja noh, kadun nimestä.