Kiireen anatomia

Kiire. Mikä ihana tekosyy lähes mille tahansa. Aina yhtä epätoivottuna se silti iskee. Tällä(kin) kertaa kiire olisi toki ollut mimimoitavissa pienellä ennakkosuunnittelulla ja ylipäänsä asioiden tekemisellä e n n a k k o o n. Vaan mikäs tässä, kiiressä huhkiessa.

Erilaisten kiireiden väliltä on löydettävissä hienoisia vivahde-eroja. On sellaista ”puhun enemmän kiireestä kuin oikeasti koen sitä” -tyyppistä kiirettä, joka saa kenen tahansa elämän vaikuttamaan tärkeältä. Sitten on kiirettä, joka näkyy tupla- tai triplabuukkauksina kalenterissa ja saa havahtumaan siihen, ettei ole kolmeen viikkoon edes ajatellut harrastavansa jotain liikuntaa. Kaikkein pahinta on kuitenkin sellainen kiire, jossa kalenterin käytröstä on jo aikaa sitten luovuttu, koska se ei ole ajan tasalla kuitenkaan ja jossa ei ole aikaa edes kehuskella kiirellä, koska sekin aika on pois jonkun kauan sitten deadlinen ohittaneen homman hoitamiselta.

En ole onneksi aivan vielä saavuttanut kiireen ylintä tasoa, mutta ajankäytön järjestely on kyllä vaatinut poikkeuksellista luovuutta parin viime viikon aikana. En pidä kiireen tunnusta, sillä se helposti herpaannuttaa olennaisesta. Tulee tehtyä hutiloiden ja liikaa vähän kaikkea sen sijaan, että tekisi kunnolla keskittyen jotain. Kiireestä seuraa harvoin hyvää, mutta ainakin siitä voi oppia. Itsensä toimeliaana pitäminen on osoittautunut tehokkaaksi keinoksi välttää liikaa murehtimista. Kun aikaa ei ole edes perus askareiden hoitamiselle ei niitä taatusti ole ylimääräisten kriisien kehittämiselle. Tällä kertaa siis kiitämme: kiireinen arki ja tukossa oleva kalenteri.