Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori)

 

 

Norwegian Wood pysyi luettavien kirjojen listallani vuosia, kunnes vihdoinkin sain sen käsiini ja siitä olen erittäin iloinen. Elokuvaversio kiinnostaa minua myös kovasti, mutta se pysyy toistaiseksi katsottavien listalla. Ylipäänsä suosin taktiikkaa, jossa luen ensiksi kirjan ja vasta sitten katson elokuvan. Näin teen lähinnä siksi, että kirja on usein parempi kuin elokuva (toki poikkeuksiakin löytyy). Toinen syy tälle taktiikalle on se, että nähtyäni elokuvan näyttelijät on hyvin vaikea kuvitella henkilöitä ilman näitä mielikuvia, edes osa piirteistä sekoittuu omiin kuvitelmiini väkisinkin.

Toru Watanabe on juuri saapunut Hampurin kentälle kun kuulee Norwegian Woodin soivan. Muistot 1960-luvun Tokiosta ja ensirakkaudesta tulvivat mieleen. Naoko on Torun edesmenneen ystävän tyttöystävä ja he löytävät toisensa yhteisen surun jälkimainingeissa. Torun rakkaus Naokoa kohtaan on pysyvää Naokon rikkinäisyydestä huolimatta. Eloisa ja aistillinen Midori kuitenkin vetää Torua puoleensa omalla tavallaan.

Rakastuin kirjaan täysin! Se on hidastempoinen ja taiaonomainen. Murakami kuvaa koskettavasti ja taitavasti tunnelmia ja kaupungin tuntua. Hahmot ovat uskottavia ja helposti samaistuttavia. Tästä alkoi oma innostukseni Murakamin kirjoihin.

 

Löysimme baarin ja tilasimme juotavaa. Minä join taas viskiä ja Midori kumosi kolme tai neljä mitä lie cocktailia. Kun tulimme taas ulos, Midori halusi kiivetä puuhun. ”Ei täällä ole puita”, sanoin. ”Ja vaikka olisikin, sinä olet liian huppelissa kiipeilemään.” ”Sinä olet niin hemmetin järkevä, että pilaat aina kaiken. Minä olen kännissä, koska haluan olla kännissä. Mitä vikaa siinä on? Ja vaikka olen kännissä, pystyn kyllä kiipeämään puuhun. Helvetti soikoon, kiipeän ison, korkean puun latvaan ja pissaan sieltä kaikkien päälle!” ”Ettet vain haluaisi käydä vessassa?” ”Haluaisin.”

 

*****