Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Spuutoniku no koibito)

 

 

Nyt olen jo lukenut uusimman kirjan loppuun, mutta haluan kuitenkin vielä tehdä nämä pari postausta edellisistä kirjoista. Innostuin Murakamista aivan tosissani ja päätinkin tarttua kirjaan Sputnik-rakastettuni. Olin lueskellut erinäisistä lähteistä, että Norwegian wood olisi hiukan poikkeava kirja Murakamin tuotannossa ja muut kirjat olisivat surrealistisempia. Näin lupasi myös Sputnikin takakansi.

K rakastaa Sumirea, joka ei kuitenkaan rakasta K:ta muuten kuin ystävänä. Sumire tutustuu Miuun ja rakastuu häneen. Sumire ja Miu lähtevät yhdessä matkalle ja heidän ollessa Kreikan saaristossa, Sumire katoaa kuin tuhka tuuleen. Miun ottaessa yhteyttä, K:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa Miun luokse selvittämään mitä Sumirelle on tapahtunut.

Voin ilolla vahvistaa, että pidän Murakamin kirjoitustyylistä valtavan paljon. Norwegian woodin tavoin Sputnik-rakastettuni on pullollaan kauniita hetkiä ja ajatuksia. Kirja on verkkainen, mutta pitää jälleen otteessaan. On totta, että surrealismi on tässä vahvasti läsnä ja lopussa se on suorastaan hämmentää. En vain lakkaa ihmettelemästä Murakamin taitoa lumota lukijansa. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista tähän kirjailijaan jatkossakin.

 

Sumire laski päänsä olkapäälleni. Hänen hiuksensa oli koottu soljella taakse ja saatoin nähdä hänen pienet, hyvinmuodostuneet korvansa. Niin sievät korvat, että olisi luullut niiden olevan juuri syntyneet. Pehmeät, arat korvat. Tunsin hänen hengityksensä ihollani. Hänellä oli lyhyet vaaleanpunaiset housut ja haalistunut laivastonsininen T-paita. Hänen pienten nänniensä ääriviivat erottuivat paidan läpi. Tunsin heikon hientuoksun. Omani ja jänen, kaksi tuoksua jotka sekoittuivat huomaamattomasti toisiinsa.

 

****