Kirjastosta tarttui mukaan pikalainana Haruki Murakamin uusin teos Värittömän miehen vaellusvuodet. Eilen luin tämän päänsärkyäkin uhmaten loppuun ja ehdin tuohon viikkoon tämän suorittaa. Värittömän miehen vaellusvuodet on näin suomalaisen silmissä mielenkiintoinen jo siitä syystä, että tässä kirjassa matkustetaan Suomeen. Minusta on aina hauska kuulla omasta maasta ulkomaalaisen silmin. Toinen kiinnostava asia kirjassa on se, että tämä on ensimmäinen Murakamin kirja, joka on käännetty suoraan alkuperäiskielestä, japanista. Aiempien kirjojen käännökset on tehty englanninkielisen käännöksen pohjalta.

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo Tsukuru Tazakin tarinan. Nuoruudessaan Tsukuru kuului tiiviiseen viiden hengen kaveriporukkaan. Eräänä päivänä hänet kuitenkin kylmästi ja selittelemättä suljettiin porukan ulkopuolelle. Tsukurua tämä satutti niin kovasti, että kuolema oli varteenotettava vaihtoehto. Vielä 36-vuotiaanakin veri vuotaa arpien alla ja Tsukurun on selvitettävä mitä aikanaan tapahtui. Uuden rakkauden, Saran, vuoksi asiat on selvitettävä täysin.

Haruki Murakami ei pettänyt taaskaan! Kirja oli alkuvaiheessa hiukan liian filosofinen minun makuuni, mutta ei mitenkään vaikeaselkoinen kuitenkaan. Kirja oli myöskin aika tummasävyinen ja hetkittäin jopa synkkä. Valonpilkahduksiakin löytyi ja olen vain niin rakastunut Murakamin kieleen, että lopulta jäi kuitenkin hyvä mieli.

Eri pudisti hitaasti päätään. ”Se on samanlaista kuin asemien suunnitteleminen. Jos on edes ohimennen kyse jostakin merkittävästä ideasta ja päämäärästä, kaiken ei saa antaa epäonnistua tai raueta pikku virheen vuoksi. Asema on rakennettava, vaikkei se heti olisikaan täydellinen. Eikö vain? Ellei asemaa ole, juna ei voi pysähtyä. Eikä rakkaitaan voi mennä vastaan. Jos joitakin puutteita ilmenee, niin niitä voi sitten korjailla jälkeenpäin tarpeen mukaan. Rakenna ensin asema. Erityinen asema Saraa varten. Sellainen, jolle juna haluaa pysähtyä, vaikkei mitään erityistä asiaa olisikaan. Se asema nousee mieleesi, ja annat sille konkreettiset värit ja muodon. Raapustat naulalla nimesi sen betoniin, puhallat sen elämään. Sen verran voimaa sinussa kyllä on. Uithan yksin yli hyytävän öisen merenkin.”

****

Tadaa, normaali lukurytmi on saavutettu! Tästä alkaen postaukset varmasti harvenevat huomattavasti. Eilen sain loppuun Fifty Shades -trilogian toisen osan. Tätä odottelin jonkun aikaa ennen kuin löysin sen kirjastosta.

Toisessa osassa Ana Steelen ja Christian Greyn myrskyisä suhde jatkuu. Päänvaivaa aiheuttavat ex-tyttöystävät ja ahdisteleva pomo. Suhde itsessäänkin on yhtä vuoristorataa ja Ana pääsee paremmin perille Greyn salaisuuksista.

Kirja on aivan liian pitkä. Monet tutuistani ovat jättäneet sarjan tämän kirjan aikana kesken ja on pakko myöntää etten voi heitä siitä moittia. Darker toistaa ensimmäistä osaa ja sen jälkeen toistaa vielä itseään. Loppuvaiheessa vähän innostuin kun juoni alkoi vihdoinkin kehittyä, mutta viimeinen kappale oli niin kökkö, että se vähän vesitti loppua. Ehdottomasti olisi voinut karsia ainakin 200 sivua pois ja suosittelisin myös tekemään tarkempaa oikolukua. Kirja ei nimittäin toistanut itseään vain aiheellisesti vaan myös kirjaimellisesti. Oli tässä hyvätkin puolensa, romantiikka on aina mukava asia.

It’s such a liberating realization, as if a crushing millstone has been tossed aside. This beautiful, fucked-up man, whom I once thought of as my romantic hero – strong, solitary, mysterious – possesses all these trtaits, but he’s also fragile and alienated and full of self-loathing. My heart swells with joy but also pain for his suffering. And I know in this moment that my heart is big enough for both of us. I hope it’s big enough for both of us.

**