Entäs jos vain haluaa asua vuokralla?

Minussa on ilmeisesti jonkinlaista ennustajaeukon vikaa. Nimittäin joskus aikaan lukiossa vuonna 2004  (muistaakseni) kirjoitin aineen otsikolla ”Kaikki minulle heti nyt”. Tuossa tekstissä paasasin seitsemäntoistavuotiaan vakavuudella ikäpolveni tarpeesta saavuttaa ja saada kaikki heti ja välittömästi. Enkä oikeastaan ole aivan muuttanut mieltäni noista ajoista.

Nimittäin omistusasunto, tuntuu että miltei kaikilla ikätovereillani on sellainen.  Täältä löytyy yksi outolintu, vuokralla asuva aikuinen nainen.  Toki kaikki järkisyyt puhuvat oman asunnon ostamisen puolesta. Minulla on vakityöpaikka, luottotiedot kunnossa, elämä asettunut melkolailla paikalleen ja lainaakin pankki antaisi. (No okei, rahankäytössä olen aivan onneton, kuin Sinkkuelämän Carrie jolla oli käsirahan verran rahaa kiinni korkokengissä. Mutta pankki on luvannut asuntolainaa)   Jokin silti pistää vastustamaan että ostaisin oman. Ensinnäkin oman asunnon hankinta tuntuu jotenkin hirvittävän lopulliselta ja sitovalta. Entäs jos ensi vuonna haluankin hakea toisaalle Suomessa  töihin? Nyt ajatus tuntuu absurdilta, mutta enpä esim. vuosi sitten olisi uskonut tällä hetkellä olevani taas opiskelija. Tai jos sairastun ja jään pitkälle sairaslomalle (joo tiedetään, on olemassa vakuutuksia jne.) Lisäksi kai jossain sisimmässäni elättelen vielä toivoa siitä, että joskus olisi joku kenen kanssa asunto ostaa. Vaikka mitään sittenkun-elämää ei kyllä kannata alkaa elämään. Törmään alinomaa siihen, että ratkaisuani asua vuokralla ihmetellään ja jopa pidetään tyhmänä. Ja onhan heillä oikeus ihmetellä, koska itsekin aina ihmettelen ikäpolveni tarvetta saada heti luksuslukaali.

Antakaa niin perustelen. En ymmärrä miksi esimerkiksi kahden normaalin työssä käyvän  nuoren aikuisen kannattaisi heti mennä ja ostaa pamauttaa monen sadan tonnin asunto lainalla. Eikö vähempikin riittäisi? Hieman pienempi ja halvempi asunto? Sieltä voisi sitten pikku hiljaa vuosien saatossa kartuttaa omaisuutta ja vaikka sanotaan nelikymppisenä ostaa sen ison omakotitalon. Moni ikätoverini joutuu  asioita miettimään ja karsimaan siitä näkökulmasta, että asuntolainaa on hitosti.

Omaa ajatusmaailmaani asian suhteen muokkaa varmasti suuresti kotoa saamani malli. Asuimme lähiössä kerrostalossa vuokralla siihen asti kun täytin kymmenen. Silloin vanhempani nelikymppisinä ostivat ensimmäisen omistusasuntonsa. Ja nyt laina on maksettu eivätkä he ole vielä eläkkeellä. En sanoisi kärsineeni tuosta vuokra-asumisesta millään lailla, se oli aivan normaalia, niin asuivat kaikki kaveritkin perheineen, kerrostalossa vuokralla. Voi meitä lähiölapsiraukkoja:D

Viime viikolla vastasin kyselyyn, jossa piti listata unelmiaan. Huomasin etten edes unelmoi omistusasunnosta. Tai no, jos nyt lotossa voittaisin niin varmasti ostaisin unelma-asuntoni. Mutta jos ajatellaan ns. realistisempia unelmia on listallani ennen omaa asuntoa matkailu, puoliso, kesämökki, oma koira jne.

Kotoa pois muuttamisen jälkeen asuin viime vuoteen asti kaukana keskustassa lähiöissä. On tullut nähtyä Helsingin Suutarila,  Vantaan Korso ja Tampereen Hervanta muutamia mainitakseni. Joten nyt nautin suuresti keskusta-asumisesta. Kaikki on lähellä, baarista voi kävellä kotiin ja jos oma olohuone tympii niin kaupunki on täynnä kahviloita ja pubeja joissa viettää aikaa. Keskusta-asuminen on ennen kaikkea helpottanut elämääni. Jos nyt ostaisin oman asunnon, joutuisin tästä luksuksesta luopumaan. Kotikaupunkini asuntojen hinnoilla ja mahdollisella saamallani lainalla tarkoittaisi oman ostaminen paluuta lähiöelämään. Ei kiitos vielä, katsotaan sitten kun kyllästyn keskustan vilinään. Jokin aika sitten näin vanhaa koulukaveria kotikulmillani keskustassa ja kerroin asustelevani aivan vieressä. Tuo tuttavani, perheellistynyt ihminen, totesi, että keskusta-asuminen olisi ollut tosi kivaa nuorempana opiskeluaikana. Hän ei pystynyt näkemään asiaa niin, että ns. aikuinen ja työssäkäyvä voisi siitä myös nauttia. Osalle on ilmeisesti ihmetyksen aihe se, että kaikille ei kolmenkympin korvilla herää pesänrakennusvietti, jolloin pitää päästä omaan tupaan kauas kaupungin sykkeestä. No voi toki itselläni olla kyseessä myös nuoruuden pitkittäminen ja halu tapella aikuistumista vastaan. 

Tänään törmäsin artikkelliin tällaisista asunnosita ja jos joskus ostaisin oman niin tuollainen kompaktiminikoti vois olla mun juttu. Ennemmin kuin neliöitä haluaisin uusia ja kunnollisia materiaaleja ja arjessa toimivia ratkaisuja.

Satu