Vakka ja Kansi

 

Urpå ja Turpå. Tiuhti ja Viuhti. Majakka ja Perävaunu. Anne ja Ellu. Vakka ja Kansi. Ja vaikka kuinka montaa muuta nimiparia on käytetty kuvaamaan meitä kahta. Eikä suotta. Vuosien varrella meistä on tullut erottamaton kaksikko, josta ovat tietoisia kaikki meidät tuntevat ihmiset.

Vuonna 2010 aloitimme Sadun kanssa opiskelut samalla luokalla Turun ammattikorkeakoulussa. Kuten jo ensimmäisestä postauksesta käy ilmi, molemmat meistä kiinnitti toisiimme huomioita jo ensimmäisenä koulupäivänä. Tuolloin ei tainnut kumpikaan vielä aavistaa minkälainen ystävyys siitä alkoi.

Me ei kumpikaan Sadun kanssa kuuluta todellakaan mihinkään höyhensarjalaisiin, ja tämä oli eittämättä ensimmäinen asia, joka meitä yhdisti. Pian koulun alun jälkeen huomasimme asuvamme samassa taloyhtiössä ja näin oli löytynyt jo kaksi yhdistävää tekijää. Tai olihan niitä yhdistäviä tekijöitä toki yhteinen koulu ja tuleva ammatti, mutta juuri meitä kahta yhdistäviä asioita olivat nuo yllä mainitut :D.

Aloimme viettää paljon aikaa yhdessä myös koulun ulkopuolella. Tutustuimme toisiimme paremmin ja huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa. Koko ajan tuli esille enemmän ja enemmän asioita, joita molemmat jaoimme. Kummallakin on yhtä huono huumorintaju, typerät jutut laittoivat nauramaan. Pidimme molemmat juhlimisesta ja harvoin tuli sellaisia opiskelijabileitä, joihin meidän tiemme eivät olisi johtaneet. Viimeisenä opiskeluvuotena olimme niitä harvoja, jotka enää jaksoivat lähteä kesken kouluviikon baanalle. Kosmetiikka ja kaikki naismainen hömpötys oli myös yhteinen harrastuksemme, ja on sitä edelleen. Sekä tietysti olemme molemmat Seminaisia. Meille sattuu ja tapahtuu jatkuvasti noloja kömmähdyksiä, joista joillekin nauramme edelleen vedet silmissä.

Koulukaveruus kasvoi pikku hiljaa isoksi ystävyydeksi, joka vahvistuu edelleen. Ei ole asiaa, jota emme toisistamme tietäisi tai jota emme jakaisi keskenämme. Jos minä kuulen mehevän juorun, pahoitan mieleni tai innostun jostain, on Satu ensimmäinen, joka asiasta saa kuulla. Olemme päivittäin jollain tasolla tekemisissä toistemme kanssa. Whatsapp-viestit lentelevät puolin ja toisin pitäen sisällään kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä, aina kissavideoista maailman poliittiseen tilanteeseen liittyen. Viimeisen kahden vuoden sisään mahtuu korkeintaan kymmenen päivää, jolloin emme ole ilmoittaneet olemassaolostamme toisillemme. Vitsailemme usein, että jos jompi kumpi löytää itselleen puolison, täytyy tälle tehdä mahdollisimman varhain selväksi, että pakettiin sisältyy toinenkin ”vaimo”, niin tiivis parivaljakko meistä on muodostunut. Jatkuva yhteydenpito on tuonut myös tietynlaista turvaa tällaiselle yksinasujalle, koska minua ainakin huolettaa, että jos itselle sattuu jotain, kuinka kauan kuluu aikaa ennen kuin joku alkaa kysellä perään. Jos meiltä ei kuulu vastausta toisen viestiin muutaman tunnin sisällä, aletaan jo ihmetellä mikä on. Itse olen parikin kertaa saanut puheluherätyksen pitkäksi venähtäneiltä yöunilta, kun en ole Sadun illalla lähettämää viestiä lukenut :D. Ja vara-avaimet toistemme koteihin löytyvät puolin ja toisin eli tarvittaessa pääsee myös katsomaan onko toisella oikeasti kaikki hyvin, jos vastausta ei kuulu. Välimatkaakaan ei toisillemme ole kuin noin kilometrin verran. 

Viestittelyn ja puheiluiden lomassa myös tapaamme kasvotusten vähintään kerran viikossa. Käymme leffassa, syömässä, baarissa, kahvilla tai ihan vain möllötämme jomman kumman luona aikaa tappamassa laatusarjoja tv:stä katsellen. Toisen sohvalle pääsee myös aina nukkumaan, jos on vaikeaa, tai muuten vain haluaa yökyläillä. Töidenkin kautta tiemme kohtaavat lähes viikottain. Olemme myös matkustelleet yhdessä jo usemman vuoden ajan. Takana on mm. pidempiä rantalomia sekä viikonloppureissuja ympäri Suomea. Aina kun itselle tulee mieleen, että jossain haluaisi lähteä käymään, lähtee tiedustelua Sadulle onko hän mukana, ja yleensähän tuo on. Meillä on monesti jo uusi reissu suunnitteilla ennen kuin edellistäkään on tehty. 

Ystävyytemme on myös tuonut kummallekin puolin ja toisin uusia tuttavuuksia. Molemmat olemme saaneet tutustua toistemme ”omiin” ystäviin, joista osasta on ajan kanssa muodostunut hyviäkin kavereita toisillemme. 

Meillä on Sadun kanssa yksi yhdistävä, josta olen näin aikuisiällä moneen otteeseen ollut todella kiitollinen. Kirjoitimme tuosta aiheesta postauksen tässä jokin aika sitten. Puhun tässä nyt siitä, että olemme tosiaan molemmat sinkkuja. Ja olemme aina olleet. Kiitollisuudella en viittaa siihen, että minusta olisi mukavaa kun Satu ei ole löytänyt itselleen sopivaa kumppania, vaan siihen, että on kultaakin kalliimpaa omata ystävä, joka pystyy täysin samaistumaan omaan tilanteeseeni. Hän tietää tasan tarkkaan miltä tuntuu kerta toisensa jälkeen pettyä miesten kanssa, ja kuinka pahalta se voikaan tuntua kun ihmiset ympärillä vakiintuu ja perustaa perheitä, itsekin kun sitä haluaisi. Puolin ja toisin olemme vuodattaneet murheitamme asian tiimoilta ja on lohduttavaa kun vastassa on ihminen, jolta oikeasti saa vertaistukea. Ihminen, joka oikeasti tietää miltä se tuntuu, kun omat tunteet eivät saa vastakaikua ja edessä on jälleen kerran suru, katkeruus ja turhautuminen. Minulla on muitakin hyviä ystäviä, joille voin uskoutua monessa asiassa, mutta olen vahvasti sitä mieltä etten tästä aiheesta voi puhua kenenkään muun kanssa yhtä avoimena ja haavoittuvaisena kuin Sadun kanssa. Toki siinä ettei kummallakaan ole kotona kukaan odottamassa, on hyviäkin puolia. Voimme vapaasti suunnitella yhteisiä reissuja ja lyhyelläkin varoitusajalla tempautua mukaan toisen älyttömiin ideioihin, kun ei tarvitse toisen puoliskon kanssa neuvotella asiasta. 

En olisi aikanaan uudelle paikkakunnalle muuttaessani uskonut, että opiskeluvuosista voisi jäädä käteen jotain näin arvokasta. Ajatusmaailmani oli tuolloin mustavalkoinen. Kuvittelin todellisten ystävyyssuhteiden olevan jo luotuja. Että lapsuudenystävät ovat niitä oikeita ystäviä. Ja kyllä he ovatkin sitä minulle, mutta heidän rinnalleen on tullut yksi lisää, sielunsiskoni Satu. Ystävyytemme on kestänyt nyt seitsemän vuotta. Jos Luoja suo, tulee se jatkumaan vielä monia kymmeniä vuosia. Aiomme vanhuksina asua samassa vanhainkodissa ja keinustooleissa kehittelemme kaikenlaisia järjettömyyksiä hoitajien hermoja kiristämään :P. 

-Tuija-

Tähän loppuun vielä kaikkien aikojen ensimmäinen SatujaTuija-selfie :D