Hitaasti mutta hitaasti

Viime viikko oli kamala, täynnä korvakipua kummallakin lapsella ja rutkasti unettomuutta. Poitsulla on nyt kuukauden ollut jatkuva tulehdus vihdoin perjantaina suuntana olis korvapoli ja toivottavasti putket on lopputulos siltä käynniltä. Esikoisella putkitus auttoi nyt toinen tulehdus siitä kun putket tulivat noin vuosi sitten ulos..
 
Viime viikolla oli poitsun fysioterapia, edistystä kehityksessä ei oikein ole viimeisen kuukauden aikana tapahtunut.. Epäillään korva kivuilla olevan vaikutusta mutta mun huoli on todella suuri. Aikaisemmin kehitystä tuli hienosti ja nyt se on tyssännyt ihan seinään. Kädet tuntuu olevan suussa ihan pakonomasesti niitä on jatkuvasti imettävä ja jos kumpikin nyrkki suuhun mahtuu niin vielä parempi.. Olen nyt koittanut opettaa tutille, jotta käsillä voisi tehdä muutakin kun vain imeä niitä.. Jalat täytyisi löytyä, jotta kehitys olisi suht samassa tahdissa, kuin muiden samanikäisten. Oon kiinnittänyt huomiota käsiin muutenkin, kädet on nyrkissä ja nyrkit jonkun verran sisäänpäin kääntyneenä.. Poika ei tavoittele leluja eikä tartu leluihin.
 
Facebook muistutti 2v takaisesta tilanteesta, jossa esikoinen istuu lattialla leikkien traktorilla. Esikoinen on siinä reilu kuukauden vanhempi kuin meidän poika nyt. Mulle iski siitä ihan kamala ahdistus. Itkua tirauttelin pitkin päivää miettien oppiiko tuo poika koskaan istumaan tai kävelemään ja jos oppii niin koska.. Parin viikon päästä poika on 6kk, hän makaa tyytyväisenä paikallaan ja tunkee käsiään suuhun.. Välillä tää kaikki tuntuu niin epäreilulta.
 

Syylistän itseäni siitä etten tee tarpeeksi lasteni eteen etten jumppaa joka hetki kun siihen olisi aikaa. Ehkä en tee tarpeeksi ja kehitys siksi junnaa paikoillaan..
 
Välillä mietin, että asiat on ihan hyvin siihen nähden, että ne olisi voineet olla paljon paljon huonomminkin..
 
Kaikki mikä vastaa tulee on otettava, oli se mitä hyvänsä. Tämä on mun elämä ja tulee olemaan. Nämä on mun lapsia ja ne tarvitsee ees suht täys järkistä äitiä.
 
Viime lauantaina poitsulle tuli poissaolo kohtaus joka huolestutti meitä ihan kamalasti. Mentiin päivystykseen vaikka kohtaus ei kestoltaan pitkä ollut se tuntui ikuisuudelta.. Silmät oli aivan jumissa ja vauvan kasvoilta katosi väri, ylähuuli oli aivan valkoinen.. Tilanne alkoi onneksi normalisoitua nopeasti. Labra testeissä ei mitään havaittu kaikki oli ok. Lasten neuroa konsultoitiin ja sovittiin, että lääkäri määrää kuun lopussa olevalle käynnille tutkimuksia jos sen tarpeelliseksi näkee. Toivon niin, että kohtaus oli harmiton eikä seuraavia ole luvassa.
Toivon, että kaikesta stressistä ja huolesta huolimatta osaan olla hyvä äiti ja antaa lapsilleni elämisen arvoisen elämän siitä huolimatta kuinka he kehittyvät tai ovat kehittymättä.
 
Kovasti mietin tänään minkälainen elämämme on kun kuopus on 2,5v niinkuin esikoinen nyt mutta sen näkee sitten, kuuluuko kodissamme kaksin verroin enemmän puheensorinaa ja juokseeko edes takaisin neljä pientä jalkaa. Sen mitä tuleva tuo, sen nään aikanaan. Osaisinpa elää hetkessä, enkä murehtia koko vauva aikaa.

 

Kommentit (1)
  1. Miten teillä menee?
    Löysin blogisi jokin aika sitten ja luin kaikki tekstit. Meillä myös huhtikuussa syntynyt pikkuveli, joka todettiin jo synnytyssalissa kovin veltoksi.
    Tekstiisi on helppo samaistua, ahdistukseen ja tulevaisuuden miettimiseen, sen epävarmuuteen.
    Olen varma että olet paras äiti lapsillesi ja varmasti jumppaat vauvaasi riittävästi, tsemppiä!! Kirjoittele kuulumisia kun jaksat.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *