Synnytys käynnistettiin rv38.Poikamme syntyi sektiolla rv38+5 syynä epäonnistut käynnistys.

Kun saimme kuulla ulrassa poikkevuuksista olin ehdottomasti sitä mieltä, että tahdon sektion. En tahtonut riskeerata enempää, jos vaikka synnytyksen aikana tulisi happi vaje tms. Kuitenkin ajan kuluessa tahdoin synnyttää alateitse niinkuin esikoisenkin, tiesin että ympärillä on ammattilaiset jotka pitävät huolta synnytyksen onnistumisesta.
Synnytys vaan ei lähtenyt käyntiin vaikka supistukset olivat järkyttävän kovat, veivät voimani lopulta kokonaan myös pojan liikkeet ja sydänäänet alkoi katoilla jolloin lääkäri teki päätöksen sektiosta.
 
Klo 9.39, syntyi poika jonka näin vilaukselta. Hän oli aivan täydellisen näköinen. Isä ja poika lähtivät teho-osastolle, koska vauva tarvitsi lisähappea. Jäin itse ommeltavaksi ja minut siirrettiin heräämöön.
Oloni oli ihan kamala, sain pahoinvointi lääkettä josta pikkuhiljaa alkoi olla apua. Mieheni tuli kertomaan parin tunnin päästä että lääkäri kävi ultraamassa vauvan pään ja tulokset tulevat myöhemmin. En tajunnut pyytää puhelintani ja olin todella huolissani kun mitään ei kuulunut. Muutaman tunnin päästä, mieheni tuli ja kertoi ettei tuloksia ole vielä kuulunut ja sain puhelimeni. Minut siirrettiin osastolle. Makasin huono vointisena ja koitin soittaa miehelleni teholle mutta hän ei vastannut. Laitoin viestiä eikä vastausta. 
 
Soitin hälytys kelloa ja pyysin hoitajaa soittamaan teholle kuinka vauvani voi.
Sain vastaukseksi, kaikki on hyvin. Isä on vauva sylissä eikä pääse puhelimeen koska vauvassa olevat piuhat eivät yletä pöydälle asti, jossa puhelin on.
 
Vihdoin pääsin katsomaan poikaani illalla. Kipusin pyörätuoliin, otin oksennus kupin mukaan ja pyysin hoitajaa viemään minut ala-kertaan.
 
Sain kuulla vauvan ultran tulokset, aivokammiot olivat 20mm. 10mm pienemmät kuin aluksi oletettiin. Eikä kiireelliselle shuntti leikkaukselle ollutkaan tarvetta. Magneetti kuvat otettaisiin parin päivän ikäisenä. Teholla seurattiin aeg sähkökäyrää koska vauva sai tärinä kohtauksia se oli onneksi kaikesta huolimatta normaali ja tärinät hävisivät muutaman päivän iässä. 
 
Jotenkin kaikki oli pyyhkiytynyt mielestä, kun poika oli niin täydellinen. Yhtä äkkiä havahduin teholla siihen että tuon pojan pään sisällä voi tapahtua mitä vaan, enkä voi siihen mitenkään vaikuttaa. Silloin taas romahdin, mutta ylös oli noustava. 
 
Aivopainetta ja korkeita verenpaineita seurattiin teholla 4 päivää jonka jälkeen pääsimme yläkertaan osastolle vielä muutamaksi päiväksi ennen kotiutumista.
 
Kotiutumis päivän aamuna neurologi tuli kertomaan tuloksia magneetti kuvien tuloksia..
Lastenlääkäri oli tehnyt omat tutkimuksensa ja odotimme neurologia huoneeseen.
Neurologi näytti meille kuvia joissa näkyi laajat aivokammiot. Tämä tiedettiinkin jo mutta poikkeuksia löytyi enemmänkin joita ultrassa eikä aiemmassa magneetti kuvassa näkynyt. Poikamme pikku aivot ovat normaalia pienemmät ja aivokurkiaisen loppu osa on normaalia kapeampi.
Ensin ajattelin että tämäkin olisi maailman loppu kunnes neurologi sanoi tämän kaiken aiheuttavan mahdollisia oppimisvaikeuksia ja hidasta motorista kehitystä, tämä meillä oli jo tiedossa joten mitään järkyttävän suurta uutta uutista emme joutuneet sulattamaan vaikka poikkeuksia löytyikin enemmän kun aikaisemmissa tutkimuksissa.
 
Sairaala aikana katsoin usein poikaani ja ajattelin, luojan kiitos valitsimme näin. Onneksi tuo pieni ihminen on tuossa niin täydellisenä tuhisemassa minun kainalossa.
 
Käymme neurologilla 3kk välein seurannassa ja kotonamme käy fysioterapeutti 2x kuukaudessa. Kehitys on hiukan jäljessä mutta perässä tullaan. 
 
Tämän jälkeen kerron meidän tämän hetkisestä elämästä, pieni mies on jo 5kuukauden ikäinen reipas ja iloinen tapaus.
 
 
 

Toinen lapsi oli haaveissa ja elokuussa17 kamala vatsan turvotus ja epämukava olo osoittautui positiiviseksi raskaustestiksi.

Ensimmäinen tunne oli onni. Olo oli sekava ja jännittynyt.

Kävin lääkärissä todella pahan turvotuksen vuoksi. Kerroin tehneeni juuri positiivisen testin. Lääkäri ohjasi minut tarkempiin tutkimuksiin sairaalaan koska oireet voisivat johtua kromosomi häiriöstä jolloin lapsi ei tulisi selviytymään edes ensimmäiseen ultraan asti. Olin täysin shokissa itkien soitin miehelleni pääsisikö mukaan sairaalaan. Loppuen lopuksi oireet kirjattiin normaaleiksi raskaus oireiksi. Seuraavat 6 viikkoa pelkäsin lapseni elämän puolesta. Kärsin kovasta pahoinvoinnista ja kuulinkin usein ”kun äiti voi huonosti, vauva voi hyvin”. 

Istuin odotushuoneessa mieheni kanssa odottaen rv12 ultraa. Olin niin jännittynyt etten pystynyt puhumaan ja tuntui, että kyyneleet valuvat väkisin pitkin poskea. Kätilö aloitti ultran, kävi sikiön huolellisesti läpi ja kertoi kaiken olevan hyvin. Onnen kyyneleet valui seuraavaksi pitkin poskea, olin niin helpottunut, lapsemme voi hyvin. Kätilö hymyili ja sanoi kaikki näyttää olevan kunnossa mutta takuu lappua täältä mukaan ei saa. Saimme paljon kuvia, kätilö oli onnessaan uudesta koneestaan.

 
Seuraava ultra oli rv 20. Enää ei jännittänyt, odotin innolla vain näyttääkö lapsi sukupuolta kun esikoinen piti jännityksessä loppuun asti. Minulla oli poika olo ja poikahan sieltä oli tulossa. Olimme niin onnellisia, meillä olisi täydellinen tyttö ja täydellinen poika. Hetken päästä maailmani pysähtyi hetkeksi kuitenkin muistan meille hoettavan, vielä ei kannata eikä tarvitse huolehtia. Pienen poikamme aivokammio oli max mitoilla. Saimme erityislääkärille lähetteen mutta se meni kahden viikon päähän joulun ja uudenvuoden vuoksi.
 
Erityislääkäri ultrasi vauvan aivokammiot, maksimi mitta on 10mm. Lääkäri sai mitaksi 11mm. Kyyneleet alkoi valua,  en voinut pidättää, lääkäri tökkäsi mua kun makasin sängyllä itku kurkussa, ”hei ei kannata olla huolissaan” ja huikkasi kätilölle, soita sikeen aika. Mietin vaan mikä sike. Kätilö lopetti puhelun ja sanoi teille on aika heti huomenna. Siitä se pyöritys sitten lähti.
 
Sikessä eli sikiötutkimus yksikössä naistenklinikalla ultrattiin aivokammiot. Ne olivat laajat noin 12mm. Lääkäri määräsi magneetti kuva tutkimuksen, johon pääsimme viikon päästä. Keskiviikko aamuna menin pelon sekaisin tuntein magneetti kuviin, koko kuvauksen ajan mietin vain kumpa vauva olisi oikeassa asennossa ja mitta saataisiin niin hyvin kun voi ja huomattaisiin että kaikki tämä on turhaa. Odotimme päivän ja iltapäivästä sikeen ultraan ja kuulemaan kuvien vastaukset.
 
Magneetti kuvissa epäilyt vahvistui kumpikin aivokammio oli normaalia laajempi 14mm. Kun pääsin ovesta ulos lyhistyin, itkin ja huusin. Näin lasioven toisella puolella äidin vastasyntyneen vauvan kanssa ja mietin miksi helkkarissa mulle käy näin. Minäkin tahdon vauvan,terveen vauvan syliini.
 
Pääsimme puhumaan perinnöllisyys lääkärin kanssa jossa ajatukset selkiintyi. Tilanne ei ehkä olisi niin paha etten saisi poikaani syliin. Mutta kukaan ei osannut sanoa onko tämä ihan pikku juttu vai osa isompaa kehityshäiriötä. Aika varmasti luvassa olisi hidasta motorista kehitystä ja oppimisvaikeuksia näiden lisäksi epilepsia on hyvin yleinen. Mutta luvassa voisi olla mitä tahansa. Pelon sekavin tuntein haimme valviran lupaa keskeytykseen koska päiviä oli kokonaiset kaksi aikaa jos se olisi päätöksemme. Otin niin paljon asioista selvää päivän aikana kun suinkin pystyin. Soitin miehelle töihin itkien mitä teemme ja aamulla soitin etten tule raskauden keskeytykseen. Tunteet meni laidasta laitaan ja oli elämäni kamalin hetki. Lapsemme elämä oli käsissämme.
 
Päätöksen jälkeen alkoi ultraus rumba. 2-3 viikon välein poikaamme ultrattiin ja joka kerta aivokammiot kasvoivat, tasaisesti 2-3mm. Joka kerta oli täynnä tuskaa ja epätietoa. Joka kerta ennuste mahdollisemman terveestä lapsesta väheni. Viimeisessä ultrassa kammiot olivat jo 30mm, kun pojan suuren paino arvion ja aivokammioiden takia päätettiin käynnistää synnytys rv38.
 
Koko raskaus aika oli helvettiä jota en toivoisi kenellekkään. Ikinä.
 
Usein kuulimme sanonnan, kellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Välillä mietin etten jaksa kannatella tätä kaikkea.