Todella outo fiilis. Istun pirttipöydän äärellä ja mietin hiljaisuutta. Miten sitä rakastan ja tarvitsen, mutta toisaalta kammoksun ja välttelen. Outo fiilis syntyy, kun katson ikkunasta ulos. Puut ovat lehtikeltaisesta kultaiset. Ne heiluvat tuulen mukana ja silmissäni vilisee. Joitain punertavia vaahteranlehtiä lentelee ilmassa. Autoja ajaa ohi. Yhtäkkiä jääkaappi lopettaa raksutuksen. On aivan hiljaista. Katson edelleen lehtiä. Kuvittelen miltä ne kuulostaa, lisään päässääni niihin volyymiä. Punaisella Golffillakin voisi olla pakoputki rikki, mikä mekkala! Ainakin ajatuksissani. 

Tulee äärimmäisen huojentunut olo. Kun suljen silmäni, ei ole mitään, sillä en kuule mitään. Ikkunat ovat niin hyvin tiivistetty, ettei edes ilma liikahda ihon pinnalla. Vain lentokoneen ääni on tarpeeksi voimakas kantautuakseen sisälle. Ei ole ihme, että suomalaisilla on himoja etelään.

Se huojentunut olo tulee siitä, kun ymmärrän mistä tunteeni on syntynyt, kaikki nämä vuodet. Sitä tunnetta ei ollut ennen olemassakaan, sitten asuimme yli vuoden Skotlannissa ja kaikki muuttui. Suomi ei tuntunut enään samalle. Se tunne on kaipuu ulkomaille. Ei uima-altaalle, ei kauppoihin, ei nähtävyyksille vaan tuntemaan elämän eri aisteilla, samaan aikaan. 

Asuimme viimeisen vuoden Maltan sisarsaarella Gozolla. Se äänimaailma sai mieleni rauhoittumaan. Mitä isompi kaaos kantautui aamupalapöytään sitä makeempi fiilis aloittaa päivä. 

Näen unta. Unen läpi kuuluu ääniä. Raotan silmiäni ja eteeni avautuu parvekkeen liukuovet. Iholla tuntuu kevyt tuuli, aamutuulea parhaimmillaan. Taivas on sininen. Kuoriudun vähän lakanan alta, jotta tuntisin ilmavirran paremmin. Siellä se alakerran kukko kiekuu. Se mut herättikin. Kieu vaan. Kovempaa! Lisää! On aika herätä. Nousen ylös ja vedän jotain päälle. Ei sillä, että kukaan sisälle näkisi. Vessan kautta keittiöön on ainainen aamupolkuni. Laitan kuuman veden kiehumaan. Avaan olohuoneen parvekkeen ovet. Jätän hyttysverkko-oven törkeästi sepposen selälleen, en halua katsoa aamumaailmaa sen läpi. Naapurin ikkunansuojakankaista tarkistan päivän tuulen. Liehuu. Aika korkeallekin mikä tarkoittaa, että ulkona tulee. Läheisen kirkon kellot alkavat soida. Sitä samaa mitä joka aamu. Ja päivä. Ja ilta. Puoli tuntisia ja tuntisia, biisejä, juhlia, iloa, surua ja pyhimyksiä, kaikille heille ne kellot soittavat. Ja minulle, joka kaataa kiehuvaa vettä jauhetun kahvin päälle ja istuu pöytään. KAhvin tuoksu täyttää ilman. Alakerran kauppa on saamassa kuormaa. Auto tööttää monta kertaa. Että varmasti kuulevat. Tänään taitaa olla myös kaasunvaihtopäivä, sitä äänimerkkiä odotellessa siirryn parvekkeelle seuraamaan hälinää. ”Maria, Maria!” joku huutaa. Kukko, tuuli, kirkonkellot, kuorma-autot, ihmiset, koirat kaikki sulassa sovussa huutavat kilpaa. Elämä jatkuu taas tänään. Sen näkee, kuulee ja tuntee. Laitan auringossa silmät kiinni ja nautin sen poltteesta. 

Avaan silmäni. Näen parkkipaikan. Naapurin raksamies on saapumassa töistä. Toinen naapuri juoksee koirien kanssa ohi. Lehdet liehuvat vielä tuulessa. Jääkaappi on alkanut raksuttamaan taas, muuten on hiirenhiljaista. 

Miltä hiljaisuus sinulle kuulostaa juuri nyt?

Liisa XXX

Kuva: Gozo, Xlendi Bay