Minulla on miespuolinen ystävä, joka on eniten vain kaveri, mutta ystävyyden eri vaiheissa – molempien ollessa seksinnälkäisiä sinkkuja – olemme myös heränneet samasta sängystä ilman rihmankiertämää, tyytyväisinä. Yhteen ääneen olemme todenneet, että on huutava vääryys, ettei kumpikaan halunnut toisesta vakituista kumppania, sillä ystävyyden säilyttäminen oli tärkeämpää. Ollessamme parisuhteessa tahoillamme, on tavatessa ilmassa ollut sopivan kaverillista flirttiä, jonka vain me kaksi voimme ymmärtää.

Viimeiset ajat olen saanut nauttia hänen sinkkuudestaan ollessani itse parisuhteessa. Kehuja ulkonäöstäni, piiloteltuja vihjailuja petitaidoistani, lämpimiä halauksia ja sopivan kevyttä flirttiä. Eikä toki ilman kehuja ole jäänyt hänkään.

Tänään sain kuulla uutisen, joka samalla läiskäisi märän pyyhkeen vasten poskeani ja toisaalta teki minut valtavan onnelliseksi ystäväni puolesta. Hän on löytänyt elämäänsä naisen. En tietenkään kuule tällaisia uutisia ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa jokin on toisin. Se ei ole vain nainen, jonka hän on tällä kertaa löytänyt, se on hänen Elämänsä Nainen. Kuulin hänen äänestään ja sanavalinnoistaan, että meidän flirtille ei ole enää tilaa. Ystävyytemme tietysti säilyy.

Vihaan itseäni, sillä tämä uutinen ei tunnu pelkästään hyvältä uutiselta.