Rakkaat ryppyni
Tänä aamuna se sitten iski – ikäkriisi, jota voi kutsua myös ryppykriisiksi. Katsoin itseäni aamulla peilistä, ja hyvä etten lentänyt perseelleni. Niin totaalinen todellisuus iski päälle, kun peilistä katsoi nelikymppinen nainen, jonka silmänaluset olivat juovia täynnä. Paniikkihan siitä tuli, ja nopea googlaus kaiken maailman vampyyri, botox, hyalyriinihappo, ynnä muiden hoitojen hintoihin. Jos tilillä olisi muutama nolla enemmän ykkösen perässä, niin voisi näitä hoitoja kokeillakin. Miksipäs ei, itselleenhän siinä hyvää tekee.
Muutaman tunnin syvään hengityksen jälkeen ymmärsin, että kyllähän tässä iässä pitää kilometrit naamassa näkyäkin. Ei tässä enää olla kedon nuorimpia kukkasia, joten niin se asia vaan on. Olisin kuitenkin tekopyhä, jos väittäisin etten kaipaa sitä nuorta, sileää ihoa, jossa ainoat rypyt olivat silmäkulmissa lukuisista nauruista jälkiä jättäneenä. Viimeiset vuodet eivät ole kuitenkaan olleet niitä kaikkein iloisimpia, vaan täynnä surua, tuskaa ja pettymyksiä. Ei ole paljon naurattanut, enemmänkin itkettänyt. Kun vertaa kuviani aikaan ennen pahojen asioiden tapahtumia, niin kyllähän se naamasta nykyään näkyy, että rankkaa on ollut.
Aloin katsoa ryppyjäni uudesta näkökulmasta. Nuo sibeliusrypyiksi nimetyt kulmakarvojen välissä olevat viivat ovat perintöä ukolta, ukollakin oli sibeliusrypyt kulmien välissä. Nuo otsassa olevat viivat olkoon muistoja hetkistä, jolloin mietin elämäni suuntaa otsa rypyssä. Kompassi oli niin kadoksissa, että siinä joutui istumaan illan, yön ja osan päivääkin otsanahka kurtussa, jotta löysi tien eteenpäin. Silmien alla olevat rypyt ovat taas muistoja kyynelistä, joita olen itkenyt litrakaupalla viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Jos siitä määrästä ei iho kuivu, niin sitten ei mistään. Ja ne silmien vieressä olevat naururypyt. Ne ovat taas jälki niistä lukuisista nauruista, joita olen elämäni aikana nauranut. Niistä hetkistä, joita on ollut viime vuosina entistä enemmän. Yhtäkaikki, jokainen viiva kertoo mulle mun omasta historiasta ja eletystä elämästä. Niin hyvine kuin huonoine aikoineen.
Toki tässä täytyy ymmärtää myös ikääntymisen merkityksen. Enää ei voi elää huoletonta huomista, vaan alkaa huolehtimaan itsestään. Vettä pitäisi juoda enemmän, kasviksia entistä enemmän ja jättää suolaa vähemmälle. Onneksi en ole koskaan edes maistanut tupakkaa, joten se ei naamavärkkiäni vanhenna. Alkoholiakin menee nykyään vähän – laskeskelin tossa muutama viikko sitten rillutelleeni viime vuonna reilu kymmenen kertaa. Eli sehän tekee keskimäärin kerran kuussa, kun olin tico tico. Eli viinamäkikään ei ole tuttu paikka, ja toivottavasti ei tulekaan koskaan. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, omilla valinnoilla voi tehdä jo paljon. Ja onneksi on sitten nämä vampyyri -ja muut hoidot. Siinähän sitä saa iästä pois vuoden, jos toisenkin 🙂
Kaikkein paras nuorennusapu on kuitenkin sisäinen hyvä mieli, joka saa rypytkin siliämään. Ainakin omissa silmissä ja muidenkin – kuka niitä kattelee, jos loistaa sisäistä valoaan. Toivottavasti jatkossa naururypyt tulevat lisääntymään tämän naisen silmäkulmissa. Olen siinä hyvässä vauhdissa, tai näin voisi ainakin päätellä tästä kuvasta <3 Sen on ottanut ihminen, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut blogissani. Hän näkee mut tällaisena ihmisenä <3
