Arka paikka
Kävin katsomassa helmikuun lopussa suvun uusinta tulokasta, reilun kuukauden ikäistä pikkumiestä. Pääsin pitämään tuota pientä ihmisenalkua sylissäni, ja se tuntui niin ihanalta. Olen ennenkin pitänyt vauvoja sylissäni; aivan vastasyntyneitä, jo kuukausia täällä olleita sekä sitten vähän isompia natiaisia. Viimeisten vuosien aikana, tarkkaan sanottuna seitsemään vuoteen, en ole pystynyt aivan pieniä vauvoja sylissäni pitämään saatikka näkemään.
Koska se on minulle arka paikka. Arempi, mitä kenellekään kerron tai paljastan. Se on niin arka paikka, etten edes laske asiaa tietoisuuteen. Kun luen lehdistä lapsettomuudesta, niin jotenkin en edes sisäistä asian koskettavan myös minua. Sehän koskee niitä pariskuntia, jotka yrittävät vuosien ja vuosien ajan lasta siinä onnistumatta. Ei minua, vaikka todellisuuus on aivan toinen. Ei toki, olen päässyt seuraamaan lapsettomuutta myös ystäväni näkökulmasta, joka on yrittänyt miehensä kanssa lapsia jo vuosien ja vuosien ajan. Kun itse itkin elämän julmuutta kahdeksan vuotta sitten, hän sanoi minulle sanat, jotka olivat häntä lohduttaneet omassa surussaan: ”olen ajatellut, että jos niitä lapsia ei vaan riitä kaikille.” Jokainen meistä kuorruttaa mielensä eristyksellä, joka heikentää todellisuuden iskua tajuntaan. Oma eristykseni on ollut rankinta mahdollista – välttelemistä. Kun ei vaan pysty, niin ei pysty. Erityisen rankkaa aivan vastasyntyneen tai muutaman kuukauden ikäisen vauvan näkeminen on silloin, kun se linkittyy jollain tavalla entiseen kumppaniini. Näin vuosi sitten hänen entisen työkaverinsa rattaiden kanssa, ja pääsin kurkkaamaan viltin alta pilkistävää nöpönenää. Itkuksihan se meni, ja mieli oli maassa monta päivää sen jälkeen. Tuska riipi niin syvältä sisimmästä, ettei siihen löydy vieläkään oikein sanoja. Tietyt päivät vuoden aikana saa mielen aina matalaksi ja itkun kurkkuun. Eikä se helpota, vaikka vuosia menee eteenpäin.
Elämä ei ole aina mustavalkoista, vaan siinä on paljon harmaan sävyjä. Jos olet onnekas, saat siihen elämääsi väritystä joko vaaleansinisin tai vaaleanpunaisin värikynin. Mutta meitä harmaan eri sävyjen kanssa eläviä ihmisiä on paljon. Se voi monelta unohtua raskaan lapsiarjen keskellä tai kun kumppani ottaa pannuun. Asiaa ajattelee niin eri näkökulmasta,, kun itse antaisi mitä vaan saadakseen kokea samanlaisen onnen. Erityisen traagisiksi nämä tarinat menevät silloin, kun ihminen on traumatisoinut menneisyyden tapahtumista niin kovin, ettei pysty edes alkaa tavoittelemaan itselleen samanlaista onnea. Siinä ei paljon ikeniä naurata, kun itse elät arpien kanssa päivästä toiseen, ja toiset jatkaa elämäänsä onnellisina.
Mutta onneksi aika parantaa. Ja niin se on tehnyt itsellänikin. Pystyin pitämään vauvaa sylissä, enkä edes purskahtanut itkuun. Tosin, olin henkisesti tsempannut itseäni jo kahden viikon ajan, kun tiesin meneväni katsomaan pikkuista. Onneksi selvisin tuosta tapaamisesta ilman suurempia pahoja mieliä, eikä mieli ollut alhaalla viikkokausia.
Kerroin tästä tuskastani myös eksälleni viime viikolla. Emme ole olleet tekemisissä vuosikausiin, ja välillämme on paljon selviteltäviä asioita. Koska haluan itselleni rauhan menneisyyden kanssa, tein hänelle videon. Se ei ollut suunniteltu video, vaan päätin tehdä sen täysin ex-tempore sen jälkeen, kun sain kirjoitettua viimeisen pisteen kirjaani. Kirja on omanlainen välitilinpäätös omasta elämästäni, ja tämä sai mennä samaan kategoriaan, samoilla tunneskaaloilla. Pystyin pitämään itseni suhtkoht hyvin kasassa siihen saakka, kunnes puheenaiheeksi tuli lapsi-asia. Siinä sitä sitten itku kurkussa kerrottiin asioita, jotka on painaneet mieltä vuosikausia. Hän on tuskin ajatuksiaan suonut meitä kohdanneeseen tragediaan, mutta itse elän surun kanssa. Se puskee mieleen melkein päivittäin ja kuten sanottua, erityisen rankkaa on täysin pienen vauvan näkeminen. Mutta huomasin äsken tehneeni välitilinpäätöstä myös tämän asian suhteen. Törmäsin äsken tunnettuun muusikkoon, joka tuli isäksi tovi sitten. Onnea ja rakkautta tihkuva tuore isä raotti viltin nurkkaa ylpeänä ja esitteli pikkuisensa. Ja mitä minä tein, en alkanut itkemään vaan onnittelin tuoreita vanhempia vain pieni kyynel silmäkulmassa kiiluen <3